Varmastikin siinä oli vain yksi puu, ja me olimme väärin pitäneet suurta, varjostavaa lehti- ja kukkalatvaa kokonaisena metsikkönä!
Mutta minkälainen puu se olikaan! Jos olimme hämmästyneet traakkipuusta, kävi hämmästyksemme nyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi, kun katselimme jättiläismäistä puiden hallitsijaa, joka tässä levisi laajalle silmiemme edessä. Traakkipuu kutistui pensaaksi siihen verraten.
Jos minun pitäisi mainita tämän äärettömän suuren kasvin mittasuhteet, niin minua tuskin uskottaisiin. Mutta onneksi eivät sen jättiläismitat ole yksin minun vakuutukseni varassa. Kasvitieteilijät ovat kuvanneet samankaltaisia puita, vieläpä aivan samaa lajiakin olevia, ja sentakia tuntee tieteellinen maailma niiden suuren koon hyvin.
Siinä puussa, jonka Brace ja minä tapasimme, oli runko täydelleen sata jalkaa ympärimitaten. En voi sanoa tarkkaan, koska minulla ei ollut mittanauhaa, ja olisi tarvittu melko pitkä nuora ympäröimään sitä. Mutta Ben mittasi sen huolellisesti käsivarsillaan ja ilmoitti sen olevan "kaksikymmentäviisi syltä". Nyt olivat Benin sylet kelpo syliä, sillä hänellä oli pitkät käsivarret, ja siitä päätän, että runko oli vähintäin sata jalkaa ympärimitaten. Noin kahdentoista jalan korkeudessa maasta haarautui runko useaksi suureksi oksaksi, joista jokainen oli itsekin aivan kuin puu, ja itse asiassa muutamat niistä olivat paljon paksumpia kuin metsän useimmat puut. Nämä haarat ulottuivat monen yardin päähän, ensin vaakasuoraan, mutta kun ne kaventuivat päätään kohti, alkoivat ne vähitellen kaartua alaspäin, kunnes niiden uloin pää — huipussa olevat oksat lehtineen — aivan koskettivat maata. Tästä syystä me emme olleet voineet nähdä päärunkoa, kun lähestyimme. Ulompana olevien oksien lehdet kätkivät sen meidän näkyvistämme, ja sentakia olimme pitäneet yksityistä puuta metsikkönä ja viidakkona. Se muistutti tätä sitäkin enemmän korkeutensa tähden, sillä kuten jo on huomautettu, sen ylimmät oksat eivät nousseet suoraan ylöspäin enemmän kuin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa. Sentakia se ei ollut maailman korkein puu, vaikka se varmaan oli paksuimpia.
Nyt sattui niin, että minä tiesin, minkälajinen puu se oli — tiesin sen nimenkin; minun "ihmekirjani" ei ollut jättänyt kuvaamatta tätä kasvimaailman harvinaisuutta. Se oli suuri baobab.
KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Tiesin, että puulla oli muita nimiä baobab-nimen ohella: että Senegalin neekerit sanovat sitä "apinanleipäpuuksi", "happamaksi kurpitsaksi" ja "lalo"-kasviksi. Minun kirjani oli ollut niin yksityiskohtainen, että se mainitsi puun tieteellisenkin nimen, mikä on Adansonia — nimi on johtunut kuuluisasta ranskalaisesta kasvitieteilijästä Adansonista, joka kauan sitten matkusti läntisen Afrikan läpi ja kuvaili ensimmäisenä tätä ihmeellistä puuta. Vieläpä muistin Adansonin kuvauksen siitä ja hänen tiedonantonsa että hän uskoi olevan muutamia baobab-puita, jotka olivat viisituhatta vuotta vanhoja, siis samanikäisiä kuin maailma. Hän oli itse mitannut muutamia, jotka olivat setsemänkymmentäviisi jalkaa ympärykseltään, sekä oli kuullut toisista, jotka olivat yli sata jalkaa! Tämän minä saatoin nyt uskoa. Minä muistin lisäksi, että hän oli kertonut puun hedelmän olevan suuren soikean kappaleen, joka oli täyteensä yhdeksän tuumaa pitkä ja tummanvihreä väriltään sekä pinnaltaan valkean villan peitossa, että se muistutti kurpitsaa ja avattuna toi näkösälle useita pikku kammioita, joissa oli kovia, kiiltäviä siemeniä uponneena pehmeään hedelmälihaan, että alkuasukkaat niillä seuduin, missä puu kasvoi, valmistivat tästä hedelmälihasta hapahkoa juomaa, mikä oli hyvää parantamaan kuumetauteja, että sama kansa sekoitti lehtiä kuivattuina ja survottuina ruokaansa estämään liian runsasta hikoilua, lisäksi että suurempia lehtiä käytetään kattamaan heidän majojaan sekä että he valmistivat kuoresta eräänlaista köyttä ja myöskin karkealajista kangasta, mitä köyhemmät ihmiset pitivät lanteillaan muodostamaan verhon, joka ulottui vyötäisiltä polviin. Myöskin astioita valmistettiin hedelmän ulkokuoresta, mitkä astiat sopivat samoihin tarkoituksiin, kuin ne, joita saatiin kurpitsapuusta.
Kaikki nämä asiat minä muistin sillä hetkellä ja aioin ilmoittaa ne toverilleni niin pian kun olimme majoittuneet johonkin yötä varten. Mutta tähän mennessä me olimme vain saapuneet paikalle, emmekä olleet saaneet jättiläiskasvista selville mitään muuta kuin että se oli kaikki yhtä ainoata puuta, sillä me saatoimme vielä erottaa päärungon hämärän heikossa valossa. Tietystikin suoritti Ben mittaamisensa vasta jälkeenpäin, ja se tapahtui vasta kauan sen jälkeen kuin olimme saapuneet paikalle.
Niin, me olimme tulleet tämän ihmeellisen puun luo ja kumartaessamme alas sekä astuessamme sen oksien alle me näimme yhdellä silmäyksellä, että se oli juuri sopiva paikka yöpymistä varten. Talokaan olisi tuskin voinut sopia meille paremmin, ja mitä tuli tilaan, oli sitä siellä kylliksi, vaikka sinne olisi majoittunut kolmikantisen laivan miehistö. Oli tuskin väliä, mihin me asetuimme lepäämään — puun laajalle leviävän katoksen alla oli runsaasti valinnan varaa, eikä kaste häiritsisi luultavasti missään meidän uinailuamme.
Me olimme kuitenkin päättäneet sytyttää tulen, sillä me pelkäsimme yhä edelleen villieläimiä. Eikä ihmekään sellaisen päivän seikkailujen jälkeen.