KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Varmaan hämmästytte kuullessanne, etten minä ollut paljoakaan pelästyneempi kuin hän. Olisi ollut luonnollista että asianlaita olisi ollut siten — koskapa olin nuorempi enkä niin rohkea — mutta todellisuudessa ei ollut siten. Itse asiassa, pienen kauhun tunteen jälkeen, jota tunsin ensi pelästyksessäni, en ollut ollenkaan peloissani.
Tietystikin oli sellainen villi ja kauhistava näky — nuo kolme luurankohaahmoa jäykkine jäsenineen ja ruumiineen sekä valkoisine, irvistävine hammasriveineen — omiaan herättämään pelkoa kenessä tahansa, etenkin kun nämä miehet kohdattiin sellaisessa omituisessa paikassa ja nähtiin kuten me näimme ne, soihdun loistavassa valossa. Enkä tahdo kieltää, että ensi kertaa silmätessäni niitä minä olin yhtä suuresti kauhistunut kuin toverini, ja ehkä vielä pahemminkin.
Mutta kauhuni oli lyhytaikainen, sillä minä olin melkein seuraavalla hetkellä vapaa siitä, ja seisoin katselemassa luurankoruumiita tuntematta mitään muuta kuin suurta uteliaisuutta — aivan ikäänkuin olisin katsellut muumioita jossakin museossa.
Tiedän, että hämmästytte tästä osoittamastani kylmäverisyydestä ja pidätte sitä kummallisena. Mutta siinä ei ole mitään kummallista. Se oli helposti selitettävissä, ja minä ryhdyn antamaan selitystä.
"Ihmekirjani" on taas selityksenä — sitä sain minä kiittää siitä, että se päästi minut pelostani ja saattoi minut taas parempaan asemaan kuin oppimattoman toverini. Muistin lukeneeni tuosta kirjasta - tietystikin samasta luvusta, joka käsitteli baobabia — millainen omituinen tapa esiintyi muutamien neekeriheimojen keskuudessa. Nämä nimittäin koversivat näiden puiden suuria runkoja holveiksi elikkä huoneiksi ja asettivat kuolleensa sinne. Siten ei menetelty niiden kanssa, jotka kuolivat luonnollisella tavalla, vaan pahantekijöiden kanssa — miesten, jotka oli telotettu jonkun suuren rikoksen takia ja joiden ruumiille ei ollut suotu oikeutta tulla haudatuksi säännönmukaisella tavalla. Näillä villikansoilla on näet piintyneitä ennakkoluuloja sellaisissa asioissa, aivan kuten huomaamme olevan useimpien kristittyjen ja sivistyneiden kansojen kesken.
Sentakia neekerit hautaavat tällä tavoin niiden ruumiit, jotka ovat kärsineet kuolemanrangaistuksen, sen sijaan että viskaisivat ne hyenoille ja sakaaleille sekä jättäisivät ne näiden ahnaitten eläinten syötäväksi. Hautaus tapahtuu, kuten jo on kuvattu, sulkemalla ruumiit baobabin runkoon hakattuihin holveihin — se onkin minun mielestäni hyvin mukava hauta. Ruumiit, jotka haudataan siten, eivät lahoa eivätkä mätäne, kuten ne jotka haudataan tavallisella tavalla. Päinvastoin, jokin puussa oleva säilyttävä ominaisuus tai siellä vallitseva ilmanlaatu saa aikaan, että ne kuivuvat hyvin samalla tavoin kuin muumiot ja pysyvät siinä tilassa satoja vuosia.
Ihmettelette ehkä, miksi neekerit pelkkien rikollisten takia ryhtyvät niin suuriin puuhiin, että nimittäin muodostavat näitä suuria holveja vahvoihin puunrunkoihin, etenkin sellaisilla alkeellisilla työaseilla, kuin heillä on tavallisesti niitä tehdessään. Mutta tämä ihmettely lakkaa, kun ilmoitan, että huoneen kovertaminen baobabin runkoon on vain pikku asia ja vaatii ainoastaan mitättömän työn. Tämän suuren puun puuaines on huomattavan pehmeää ja huokoista ja siihen voi kovertaa ontelon melkein yhtä helposti kuin nauriin kylkeen; ainakaan ei se tuota suurempaa vaikeutta kuin kovan savi- tai multapenkereen kaivaminen, ja neekerien keskuudessa on hyvin tavallista hakata baobabin runkoihin suuria huoneita muitakin tarkoituksia varten kuin yllämainittua.
Kun siis muistin lukeneeni selostuksen kaikista näistä asioista, olin minä ehdottomasti paremmassa asemassa kuin toverini joka ei ollut milloinkaan lukenut sanaakaan niistä. Kun Ben kääntyi ja huomasi, että minä katselin näkyä aivan kylmäverisesti hänen itsensä vavistessa pelosta, näytti hän aivan hämmästyneeltä minun käytökseni johdosta.
Minä selitin hänelle pian syyn, miksi olin niin rohkea, ja sen kuultuaan tuli Ben itsekin rohkeaksi. Täydennettyämme soihtuamme ottamalla uusia puita tulesta me tunkeuduimme kumpikin ahtaasta sisäänkäytävästä huoneeseen ja seisoimme kuolleiden asunnossa. Me emme pelänneet enää edes laskea kättämme luurankoihin, joiden me huomasimme olevan aivan kuivia eikä millään lailla mädänneitä, ei myöskään kovin muurahaisten tai minkäänlaisen turmelevan hyönteisen syömiä — nämä kaikki oli niistä varmaan pitänyt erillään puun omituinen tuoksu, joka ympäröi niitä.