"Se ei ole mahdollista", vastasi Ben, "nuo törkeät elukat ovat kaikki sen ympärillä — ne repisivät meidät palasiksi, jos vain näyttäisimme nenäämme ulkopuolella. Hiisi minut vieköön, Ville, jollen ole keksinyt keinoa — me tulemme toimeen ilman ovea — sinä torjut niitä sill'aikaa kun minä täytän aukon. Otahan tästä pyssy — se on parempi kuin puukappale — katso tarkasti, poika! — iske ne takaisin — tällä tavalla!"
Ja siten Ben yhä ohjaili minua kauan sen jälkeen kun hän oli antanut musketin minun käsiini. Minä huomasin, että hän oli livahtanut taakseni, mutta en voinut arvata mitä tarkoitusta varten. Mutta eihän minulla ollut aikaa arvata, kun paviaanit nyt olivat päättäneet päästä väkisin sisään, ja tarvittiin kaikki voimani sekä taitavuuteni pidättämään niitä pyssyn piipun avulla. Yksi toisensa jälkeen hyppäsi kapean oviaukon astuimelle, ja yhden toisensa jälkeen lähetin minä kierien jälleen takaisin niiden iskujen avulla, joita annoin kaikella voimalla, minkä saatoin koota käsivarsiini. Näitä iskuja minun oli pakko toistaa yhtä nopeasti kuin seppä toistaa vasaran iskuja hevosta kengitettäessä.
Minä en olisi voinut jatkaa sellaista ruumiin harjoitusta kauan aikaa. Minä olisin pian käynyt lopen uupuneeksi siitä, ja silloin leppymätön joukko olisi syössyt sisään. Mutta minun ei ollut välttämätöntä ponnistella kovin kauan, sillä juuri silloin tunsin toverini tunkeutuvan ohitseni sisäänkäytävää kohti joka seuraavalla hetkellä pimeni. Vain muutamista raoista saatoin minä erottaa liekit ulkopuolelta, ja ainoastaan näiden kautta valo pääsi huoneeseen!
Mikä oli saanut aikaan keskeytyksen? Mikä tukki sisäänkäytävän? Oliko se toverini ruumis? Panisiko hän siten itsensä alttiiksi ulkopuolella olevan raivostuneen joukon hyökkäyksiä vastaan?
Ei ollenkaan siten. Ben Brace ei ollut niin tuhma, että olisi uhrannut henkensä sellaisella turhanpäiväisellä tavalla, ja ojentaessani käteni sekä koskettaessani mustaa ainesjoukkoa, joka nyt oli asetettu meidän ja vaaran väliin, minä ymmärsin, mikä se oli. Siinä oli yksi pahantekijöistä!
Siinä ei ollut enempää eikä vähempää kuin yksi muumioista, johon Ben oli käynyt käsiksi ja käännettyään sen kaksinkerroin tunkenut yks' kaks' sisäänkäytävään, minkä se täytti melkein alhaalta ylös.
Sulku ei ollut vielä täydellinen, ja toverini livahti takaisin hankkimaan toista samanlaista, kehotettuaan minua pitämään edellistä paikallaan. Hän toi pian toisen ja käännettyään sen kaksinkerroin niinkuin hän oli tehnyt edellisellekin sekä sullottuaan sen sopivan kokoiseksi ja muotoiseksi ollenkaan välittämättä luiden katkeamisesta ja nivelten ritisemisestä hän työnsi sen toisen viereen, kunnes molemmat likistyivät toisiinsa ja sulkivat oviaukon täydellisesti!
Sellainen näky olisi saattanut olla kylläkin naurettava — huolimatta paikan pyhästä luonteesta — mutta emme toverini enkä minä olleet huvinäytelmätuulella. Asiaintila oli yhä vielä liian vakava, ja vaikka ajatus luurankosulusta oli hyvä, emme olleet vielä vakuutetut turvallisuudesta. Tilamme saattoi suoda meille vain hetkellisen hengähdysajan, sillä me pelkäsimme, että rajut vastustajamme kävisivät hampainensa muumioiden kimppuun ja hävittäisivät pian suojamuurin, joka oli välillämme.
Ja tämän ne varmaan olisivat tehneet, jollei avuksemme olisi tullut muuan temppu, joka johtui mieleemme. Temppu oli siinä, että me jätimme kaksi pientä aukkoa, josta me yhä saatoimme sohia vihollisiamme ja pitää niitä loitolla. Pahantekijäin ruumiiden välissä oli kaksi rakoa, ja nämä muokattiin pian sopivan kokoisiksi, niin että toisen kautta saattoi työntää musketin ja toisen kautta puukappaleen. Pitämällä näitä aseita yhtä mittaa toimessa me saatoimme työntää eläimet takaisin, kun ne tulivat kyllin lähellä tarttuakseen kiinni meidän luurankosulkuumme.
Onneksi suippeni oviaukko huoneesta ulos päin — aivan kuin linnoituksen ampuma-aukko — ja tämän takia ruumiit olivat likistyneet kiinteästi sivuja vastaan kummallakin puolen, niin että vaikka olisi ollut helppoa poistaa ne sisäpuolelta, olisi tarvittu voimakasta nykäisyä vetämään ne ulospäin. Siksi olisimme me aivan turvassa, niin kauan kuin saatoimme estää mandrillit repimästä ne palasiksi.