Silloin tällöin kokoontui jokin joukkio ja kasautui ilmeisesti uuden raivonpuuskan innostamana meidän turvapaikkamme sisäänkäytävän eteen sekä uudisti hyökkäyksensä sulkua vastaan. Me ajoimme hyökkääjät takaisin, kuten ennenkin, kunnes ne huomasivat, että niiden hyökkäykset olivat turhia, jolloin ne luopuivat yrityksistään sekä vetäytyivät pois, kunnes jokin niiden keskinen kiihoittava seikka näytti yllyttävän niitä uuteen koetukseen.
Tällainen oli niiden käytös koko sen päivän ja koko tämän ajan me olimme suljettuina hämärään vankikoppiimme. Me olimme vahvistaneet suojaavaa sulkuamme aineksilla, joita saimme kolmannesta pahantekijästä, ja tunsimme itsemme siinä suhteessa kylläkin turvallisiksi. Mutta nyt me rupesimme pelkäämään toista vihollista — sellaista, joka oli yhtä pelottava hyökkäyksissään ja yhtä voimakas hävittämään kuin joko mandrillit tai itse väkevä leijona. Tämä vihollinen ei ollut meille uusi; meillä oli jo ollut ottelu sen kanssa; me olimme kohdanneet sen traakkipuun oksilla ja me olimme kohtaamassa sen taas baobabin rungon luona. Se oli jano.
Niin, me tunsimme jo sen aiheuttamaa tuskallista tunnetta. Se pääsi joka hetki meistä enemmän voitolle, ja sen tuskat tulivat ankarammiksi sekä kovemmiksi kestää. Jos piiritys jatkuisi vielä paljon kauemmin, emme me tienneet, miten me voisimme kestää sitä.
Tulisiko piiritys jatkumaan? Se jatkui koko sen päivän; rajut eläimet jäivät puun luo koko seuraavaksi yöksi, ja kun sitä seuraava aamu sarasti, näimme me ne ympärillämme yhtä lukuisina kuin konsanaan ja ilmeisesti yhtä leppymättöminä sekä kostonhimoisina, kuin ne olivat olleet ensi kertaa hyökätessään!
Mitä meidän piti tehdä? Ilman lepoa, ilman unta, ilman ruokaa, mutta mikä oli kaikista pahinta, ilman vettä, me emme voineet kestää kauempaa. Ulosmeno oli samaa kuin joutua surman suuhun — tulla revityksi palasiksi — tulla syödyksi; siellä pysyminen, missä me olimme, merkitsi janoon kuolemista — siis vain hitaampi ja tuskallisempi kuolema! Mitä meidän piti tehdä?
Me olimme syvässä epätoivossa — me olimme melkein heittäneet toivon tulla pelastetuiksi — emme melkein, vaan kokonaan.
Meillä ei saattanut olla mitään toiveita, paitsi että vastustajamme väsyisivät pitkistyneeseen piiritykseen ja lähtisivät pois luotamme. Mutta kuten jo on huomautettu, on näillä olennoilla ymmärrys, joka muistuttaa inhimillisten olentojen ymmärrystä. Ne käsittivät täydelleen meidän asemamme, ja tuntiessaan sen eivät ne todennäköisesti tulisi antamaan meille mitään mahdollisuutta päästä pakoon; siitä ei ollut toivoa.
Me olimme olleet tässä uskossa jonkun aikaa istuen vieri vieressä syvimmän alakuloisuuden masentamina. Ei kumpikaan meistä sanonut sanaakaan. Meillä ei ollut mitään sanottavana — ei mitään neuvoa annettavana toisillemme.
Me olimme useita kertoja puhuneet mahdollisuudesta taistellen raivata tiemme mandrillijoukon lävitse sekä päästä pakoon jalkojemme ketteryyden avulla. Me tiesimme, että kun vain pääsisimme avoimelle kentälle, voisimme me juosta kovemmin kuin vastustajamme, sillä vaikka paviaanit juoksevat hyvin tiheikköjen ja metsien läpi, missä ne tilaisuuden sattuessa auttavat itseään eteenpäin tarttumalla puiden oksiin, ja vaikka ne avoimella maalla etenevät nopeammin kuin monet muut apinalajit, niin ihminen voi kuitenkin voittaa ne juoksussa.
Me tiesimme tämän ja kaduimme nyt suuresti, ettemme olleet murtautuneet apinoiden rivien läpi ja menneet pois heti alussa, kuten meidän olisi pitänyt tehdä. Jälkeenpäin kävi vaikeammaksi tehdä siten, kun joukko tuli suuremmaksi ja saarsi meidät tiukempaan, ja me olimmekin pitäneet sitä aivan mahdottomana. Nyt kuitenkin, kun kauhea jano pakotti meitä, olimme me miltei päättäneet murtautua ulos ja uskaltautua kujanjuoksuun. Ben päätteli, että oli parempi tehdä siten, kuin menehtyä vähä vähältä mustassa luolassa, ja minä olin samaa mieltä hänen kanssaan. Meillä tulisi varmaan olemaan kauhea taistelu ja me tulisimme pahoin revityiksi; kaiken todennäköisyyden mukaan jompikumpi meistä tai molemmatkin kaatuisivat, mutta sellainen mahdollisuus tuntui vähemmän pelottavalta niiden kärsimysten johdosta, joita saimme kokea janon takia. Minä saatan lisätä, että me olimme nälissämme niinikään, mutta nälkä oli vain toisarvoinen asia verrattuna sen seuralaisen tuottamiin tuskiin.