KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU
Kuullessani tämän selityksen tunsin ensin halua nauraa, mutta minun iloinen mielialani hälveni pian. Toverini äänen totinen sävy ja ennen kaikkea kipparin sekä kuninkaan vakava käyttäytyminen, kun he puhuivat asiasta keskenään, osoitti heti, ettei asia ollut leikkiä.
Kapteeni ei näyttänyt alussa olevan halukas myöntymään neekerin pyyntöön. Mutta jälkimäinen näytti vaativan asiaa niin hartaasti ja vakavasti, että valkoinen lurjus rupesi ahneuden tunteiden kiihoittamana ilmeisesti myöntymään. Viisi neekeriä tarjottiin minusta vastineeksi, niin sanoi Brace, ja he kinastelivat nyt kuudennesta! Kapteeni oli itse asiassa periaatteessa suostunut myymään minut — oli vain kysymys hinnasta!
Olin aivan kauhistunut, kun sain tietää tämän. Brace itsekin oli suuresti huolissaan, sillä hän tiesi, että julmuri, jonka vallassa olin, ei ollenkaan epäröisi tehdä sellaista kauppaa. Ainoa syy, miksi hän ensin hylkäsi ehdotuksen, oli se, että hän oli huomannut minut hyödylliseksi parkissaan, mutta jos hän saattoi lisätä kuusi voimakasta neekeriä lastiinsa — joista hän saisi 200 puntaa jokaisesta Brasilian rannikolla — olisi se korvaus, joka voittaisi suuresti kaikki minun palvelukseni. Tietystikään hän ei tuntenut mitään vastuunalaisuutta asiassa. Kenelle hän oli vastuussa? — orjakauppias! lainsuojaton! Missä ja milloin saatoin minä koskaan kertoa asiasta tai rangaista häntä. Ei missään eikä milloinkaan. Hän olisi saattanut myydä minut orjuuteen tusinan kertoja — ottaa henkeni, jos häntä olisi huvittanut, ilman vähintäkään vaaraa, että hänet olisi kutsuttu vastaamaan siitä — ja hän tiesi tämän hyvin.
Ei siis ihmettä, että minä kauhistuin. Ajatella, että tulisin tämän hirveän ja likaisen villin orjaksi — tuon julman hirviön — ihmishenkien tukkukauppiaan — lihan ja veren myyskentelijän! Oi, se oli mieltäkuohuttavaa.
Voin tuskin kuvailla tuon koetteille panevan näytelmän loppuosaa. Olin sellaisessa tuskassa, etten tiennyt, miten menetellä tai mitä sanoa. Muistan, että minulle sanottiin kaupan tulleen päätetyksi ja kuninkaan suostuneen antamaan kuusi neekeriä minusta sekä kipparin myöntyneen ottamaan ne vastaan. Osoitukseksi siitä, että asia todellakin oli siten, näin minä kipparin astuvan pois veneestä ja palaavan majalle käsi kädessä paksun villi-ihmisen kanssa. He olivat menneet, sanoi Brace, päättämään kaupan rommilasin ääressä.
Minä raivosin, huusin ja uhkasin, ja ehkä sillä hetkellä puhuin jumalattomastikin. En ollut puheeni enkä myöskään tekojeni vallitsija. Olin niin kauhistunut edessäni olevasta tulevaisuudesta, että olisin voinut heittäytyä jokeen. Oi, se näytti hirveältä kohtalolta — tulla siten myydyksi pahempaan kuin vankeuteen — orjuuteen, joka oli kuolemaa pahempi, elää raakalaishirviön orjana, ilman mitään vapautumisen toivoa, sillä mistäpä vapautuminen voisi tulla? Oi, se näytti hirveältä kohtalolta, ja minä olin miltei mielipuoli.
Huutoni ja eleeni herättivät vain naurua neekerijoukossa, joka yhä vetelehti rannalla, ja muutamat joukosta pilkkasivat ja ivasivat minua omalla siansaksallaan. Eivät edes veneessä olleet miehet välittäneet paljon asiasta.
Vain Brace tunsi sääliä ja myötätuntoa minua kohtaan, mutta mitä saattoi hän tehdä? Minä näin hänen käyttäytymisestään, että hän tunsi itsensä voimattomaksi suojelemaan minua. He olisivat voittaneet hänet ja rangaisseet häntä, jos hän olisi asettunut heidän toivomuksiaan vastaan.
Minä ihmettelin kuitenkin, että hän pysyi niin kylmänä ja rauhallisena. Kuvittelin, että hän olisi voinut osoittaa enemmän sääliä. Mutta minä tein hänelle väärin. Hän kärsi asiasta kovasti, ja minä sain pian tietää syyn, miksi hän oli niin hiljainen. Hän oli koko ajan ollut puuhassa — ajatuksissaan puuhassa — puuhassa tehdäkseen suunnitelman minun pakoonpääsemisekseni.