Minä olin mainio uija — minua ei ollut voittanut kukaan "Pandoran" miehistä, jollei ehkä Brace itse, joka oli maailman parhaita. Minä olin harjoitellut uintia kouluaikanani hyvän joukon jo'issa, suolattoman veden järvissä ja meressä itsessään, enkä pitänyt minään asiana uida maili tai enemmänkin lepäämättä. Mennä joen rannalta keskivirralle — noin kahdensadan yardin matka — oli vain pikku asia, enkä minä ollenkaan pelännyt, etten kykenisi suorittamaan matkaa vastuksetta.
Mutta vaikka en pelännyt voimien uupuvan uidessani, olin minä tarkasti tietoinen vaarasta, joka aiheutui toisaalta. Minä en ollut ajatellut sitä ennen tätä hetkeä, sillä pakenemisen aiheuttama kiihoitus ja vaikeus raivata tieni pensaikon läpi, oli vienyt päästäni ajatukset kaikista muista vaaroista paitsi siitä, että minua ajettaisiin takaa. Takaapäin tuleva vaara oli estänyt minua viipymästä edestäpäin tulevien vaarojen ajattelussa, ja vasta virtaan syöksyttyäni valtasi minut voimakas pelontunne. Silloin ja vasta silloin muistin minä onnettoman hollantilaisen kohtalon — silloin ja vasta silloin ajattelin minä krokotiileja!
Kauhea tunne valtasi minut — hirveä pelontunne. Vereni jäähtyi — se kävi paljon kylmemmäksi kuin virran vesi — ehkä minä sillä hetkellä olin suuren, ihmisiä syövän krokotiilin saavutettavissa? Ainakin näkyvissä, sillä muutamia näistä kauheista hirviöistä oli varmaan likellä rannalla taikka toisella. Itse asiassa, kuin aioin sukeltaa veteen, näin minä pitkän, tumman haahmon rannalla, noin parikymmentä yardia alempana ja minä olin pitänyt sitä uivana puukappaleena. Ääni, jonka ruumiini aiheutti veteen osuessaan, oli saanut sen liikkumaan. Luulin silloin, että sen aiheutti virta, mutta nyt ajattelin voimakkaiden pelontunteitteni vallassa toisin. Siinä ei ollut mikään kuollut puukappale — siinä oli elävän olennon liikuntoa — epäilemättä suurensuuren krokotiilin!
Tämä otaksuma kävi pian varmuudeksi. Uiva puukappale olisi tuskin asettunut siihen kaislaista rantaa vasten, paikkaan, jossa oli kyllin suuri virta viemään sitä eteenpäin; se ei ollut puukappale, se oli suuri sisiliskoeläin itse.
En voinut olla kääntymättä puoliksi ympäri ja nostamatta ruumistani korkealle vedessä katsoakseni taakseni. Kirkas kuuvalo oli kaikin tavoin edukseni ja minä saatoin erottaa jokaisen esineen veden pinnalla melkein yhtä selvästi kuin päivällä.
Yksi katse oli minulle kylliksi osoittamaan vaarallisen asemani. Armollinen taivas! Minun arvaukseni oli liiankin totta! Kuollut puukappale ei ollut puukappale, vaan mahdottoman suuri krokotiili! Sen ruman muodon saattoi nähdä selvästi; sen pitkä, halkonainen pää ja leveä suomuinen selkä kimaltelivat korkealla vedenpinnan yläpuolella ja sen kuono oli kohotettu sekä käännetty minua kohti, ikäänkuin se olisi juuri selviämässä ällistyksestä ja tulemassa tietoon siitä, minkälainen olento minä olin.
Sen ällistys oli kuitenkin pian ohi, ja ennenkuin minä saatoin oikaista itseni uidakseni eteenpäin, näin minä sen pieksevän veden vahtoon pyrstöllään ikäänkuin saadakseen itsensä liikkeelle, ja seuraavalla hetkellä se lähti rannalta sekä tuli syöksyen minua kohti!
Sen ruumis oli nyt vaipunut veden pinnalle, mutta sen tylppä, ruma pää ja terävä kuono olivat kohotetut korkealle veden yläpuolelle.
Minä näin kaiken tämän, kun käännyin taas ympäri, ja tuntien jäädyttävää kauhua minä uin eteenpäin.
Parkki oli nyt lähellä — sen keula ei ollut viidenkymmenenkään yardin päässä, ja krokotiili oli yhä enemmän kuin sata yardia takanani. Mutta minä tiesin hyvin että nämä sekä maalla että vedessä toimentulevat hirviöt voivat hyvin paljon voittaa ihmisen uinnissa. Ne etenevät vedessä kuin saukko ja yhtä nopeasti. Tunsin, että minut varmasti saavutettaisiin ja sitten —