Mutta muutos oli häntä vastaan. Risteilijä oli suoraan merelle päin — noin kaksi mailia joen suusta. Hän ei voinut purjehtia tuulen puolelle siitä, koska semmoinen suunta olisi ollut liiaksi hankatuuleen hänen omalle laivalleen, paitsi jos hän pysytteli ampumamatkalla siitä. Edelleen sattui, että tyveneen päin oli matalikko eli pitkä hiekkasärkkä, joka ulottui melkein rannalta siihen asti, missä kutteri oli. Kutterin ja tämän matalikon reunan välillä saattoi olla puolen mailin välimatka, mutta se ei ollut riittävä ala kujanjuoksua varten, jota orjakapteeni oli aikonut. Sotalaiva, joka kiiti eteenpäin tuulessa, olisi helposti saattanut tulla parkin tielle, ennenkuin se olisi voinut päästä läpi, sekä antaa sille sellaisen laidallisen, joka olisi saattanut sen avuttomaksi ja kiertänyt sen heti tuuleen.
Minä seisoin lähellä kipparia ja hänen perämiestään sekä kuuntelin heidän kauheita noitumisiaan kun he huomasivat, missä pinteessä olivat. Minä kuuntelin, koska lopputulos kiinnitti yhtä paljon minun mieltäni kuin heidänkin — vaikka tosin toiveeni ja haluni olivat aivan vastakkaisia heidän toiveilleen — minä rukoilin sydämestäni, että meidät saataisiin kiinni! Senkään uhalla, että minut olisi tappanut laidallinen oman maani laivasta, en voinut olla toivomatta tätä loppua asialle.
Vaikka minä olin ollut vain muutamia minuutteja laivassa lastin laivaamisen jälkeen, oli minuun jo vaikuttanut tuo kauhea näky — minä tunsin sääliä — syvää myötätuntoa, johon oli sekoittunut inhoa. Neekerien hirveä ulvonta heidän ollessaan sullottuina niin tiheään, että olivat tukehtua — heidän rukoilevat ja joskus uhkaavat huutonsa olivat etumakuna siitä, mitä minun olisi pakko kuunnella viikkoja, ehkä kuukausia. Oi, semmoinen olisi kauheata elämää. Sydämestäni minä rukoilin, että meidät saataisiin kiinni.
KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Minä aloin saada toivoa orjakapteenin ja hänen perämiehensä käyttäytymisestä. Heidän pelkonsa kasvoi, kun he näkivät kutterin levittävän purjeensa ja alkavan halkoa vettä. Liike oli niin nopea, että laiva ei ilmeisesti ollut odottanut kunnes saisi ankkurinsa ylös, vaan oli hakannut ankkuriköyden poikki! Niin sanoivat "Pandoran" miehet.
Perämies näytti yllyttävän päällikköään johonkin epätoivoiseen toimenpiteeseen. Hänen sanansa olivat, mikäli minä kuulin ne: —
"Me emme pääse sen ohi — siitä ei ole hyötyä, kautta — toinen keino on ainoa mahdollisuutemme — vuorovesi on käsillä — ei ole mitään vaaraa!"
"Koeta sitä sitten!" oli kapteenin vastaus; "Meidät otetaan kiinni joka tapauksessa, jollemme tee niin, ja kautta —, minä menisin mieluummin palasiksi riuttaan kuin soisin että tämä verinen — saisi minut kiinni."
Rienaava keskustelu loppui, ja perämies kiiruhti antamaan joitakin määräyksiä miehistölle.
Minä en tietänyt, mitä he aikoivat tehdä, mutta muutamia minuutteja myöhemmin minä huomasin, että "Pandora" äkkiä muutti suuntaansa ja ohjasi suoraan kutteria kohti! Olisi voinut luulla, että se aikoi ajaa suoraan tämän päälle tai saadakseen laukauksen sen ampumaluukuista. Epäilemättä hämmästyi sotalaiva tästä tempusta, niinkuin monet orjalaivan omista miehistäkin.