Miehiä oli siis kaikkiaan neljäkymmentä, ja vettä oli, mikäli saatettiin todeta, noin sata gallonia.
Ottaen kaikki huomioon eivät tulevaisuudentoiveet olleet niinkään huonot — siten miehet ajattelivat, kun he kiireisesti tekivät laskelmiaan. Sata gallonia neljällekymmenelle miehelle olisi kaksi ja puoli gallonia eli kymmenen tuoppia miestä kohti — siitä tulisi puoli tuoppia päivässä kahdenkymmenen päivän aikana ja miehet saattoivat tulla toimeen puolella tuopilla päivässä. Kahdessakymmenessä päivässä ja vähemmässäkin ajassa uskoivat he tulevansa maan näkyviin. Ja vaikka he eivät ehtisikään satamaan ennenkuin nuo kaksikymmentä päivää olisivat kuluneet — jos tyven tai vastakkaiset tuulet pidättäisivät heitä, saattoivat he yhä pienentää annosta ja siten tekemällä pidentää aikaa. Neljännestuoppi päivässä riittäisi pysyttämään heidät elossa, vieläpä paljon vähempikin määrä äärimmäisen välttämättömyyden vaatiessa. Kun kaikki otettiin huomioon, ei heidän tulevaisuutensa ollut niin huolestuttava kuin he alussa olivat päätelleet, ja he rupesivat tointumaan siitä pelästyksestä, joka oli heidät vallannut — kun näet ilmoitettiin, että jäljellä oli vain sata gallonia, oli määrä tuntunut heistä tyhjänarvoiselta, he kun olivat tottuneet juomaan ja tuhlaamaan vettä niin paljon joka päivä. Mutta laskelmat osoittivat, että he tällä määrällä saattoivat tulla toimeen ilman suurta puutetta, kunnes maa tai mahdollisesti laiva tulisi näkyviin.
Mitä tuli jälkimäiseen mahdollisuuteen, olivat he jo tehneet suunnitelmansa. Jos jokin laiva tuli näkyviin — tietysti lukuun ottamatta sotalaivaa — olivat he päättäneet ajaa takaa sitä ja käydä sen kimppuun. Ja jos heiltä kiellettäisiin veden saaminen, ottaisivat he sitä laivasta vaikka väkisinkin. Ehkä vielä muutakin kuin vettä sillä sekä kapteeni, että miehistö olivat nyt niin epätoivoissaan, että he eivät olisi välittäneet mistään; hyvin pieni uhittelu olisi muuttanut orjalaivan merirosvolaivaksi.
Sellaiset olivat "Pandoran" miehistön ajatukset, ja sellaiset heidän päätöksensä, mitä tuli veden käyttämiseen. Joka miehelle oli annettava puoli tuoppia päivää kohti, ja siinä tapauksessa, että jokin este pidättäisi matkaa, oli annos tehtävä vielä pienemmäksi — aina yhteen lasilliseen päivää kohti, jos semmoinen kävisi välttämättömäksi.
NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU
Kaikkien näiden tuumiskelujen aikana ei ollut sanottu sanaakaan viidestäsadasta onnettomasta raukasta, jotka olivat kansien välillä! On kyseenalaista, oliko heihin tuhlattu yhtään ajatustakaan lukuunottamatta minua, mahdollisesti Ben Bracea ja sangen luultavasti "Pandoran" kapteenia. Mutta jos kippari ajattelikin heitä, ei se tapahtunut mitenkään ihmisystävyydestä johtuen. Voitto ja tappio olivat ainoat näkökohdat, jotka kiinnittivät hänen mieltään, ja jos hän ajatteli noita kurjia olentoja säälien, ei hän säälinyt sitä kauheata kohtaloa, joka heitä luultavasti kohtaisi, vaan yksinomaan sitä rahallista tappiota, jonka hän kärsisi heidän tuhoutumisensa kautta! Tunnen varmasti, että siihen hetkeen asti, jolloin miehet olivat perinpohjin pohtineet tulevaisuudensuunnitelmiaan ja päässeet niistä yksimielisyyteen, yksikään tuosta häikäilemättömästä joukosta ei ollut ajatellut neekerien asemaa. Jos nämä ihmisolennot olisivat olleet yhtä monta päätä karjaa, eivät he olisi vähemmässä määrässä voineet vaikuttaa laskelmiin, joita oli tehty, sillä heitä ei ajateltu ollenkaan. Ei tippaakaan vettä ollut tarkoitettu jaettavaksi heille. Sellaisesta asiasta ei ollut esitetty ehdotustakaan — sille olisi naurettu aivan mielettömästi.
Vasta sitten kuin kaikesta oli sovittu, tuli puhe heistä. Silloin muuan raaka veitikka huudahti pilkallisen ällistyneellä äänellä, josta ilmeni inhoittavaa kevytmielisyyttä:
"Tuli ja leimaus! Mitä on tehtävä neekereille!"
"Niin, niin", huusivat monet yhteen ääneen, "mitä on tehtävä heille?
Heille ei ole yhtään vettä — se on varma."
"No, mitä voi tehdä?" vastasi muuan epäinhimillinen hirviö. "Heitettävä ne yli laidan!"