Mutta epätoivon hetki ei ollut vielä tullut. Merimiehet ovat miehiä, jotka harvoin heittäytyvät epätoivoon, ainakaan ei silloin kun on jäljellä pieninkin mahdollisuus toivon ylläpitämiseen, ja vaikka "Pandoran" miehistön siveellinen luonne olikin huono, eivät miehet olleet pelkureita. Heillä oli tuhansiin paheisiin yhdistyneenä yksi ainoa hyve, rohkeus — vaikka se ehkä olikin raakaa rohkeutta.
He eivät olleet vielä epätoivoissaan. Nyt ajateltiin muita turvakeinoja. Palanen letkua kiinnitettiin pumpun putkeen, sekä vietiin kajuutan ovelle, ja tämän laitoksen avulla vettä valettiin sinne yhä.
Mutta tämä keksintö osoittautui hyödyttömäksi. Letkun suuta ei voitu saada luukulle, koska oli mahdotonta enää mennä kajuuttaan, ja vesi levisi lattialle. Sattui niin, että laivan takaosa oli korkealla. Tynnyrit, jotka oli tyhjennetty, olivat kaikki peräruumassa, kun taas täysinäiset, joissa oli merivettä olivat ladotut etupuolelle. Tämän takia parkki oli korkeammalla takaa kuin keulasta. Siitä syystä vesi, joka pumpattiin kajuutan lattialle letkun avulla, juoksi takaisin käytäviä kohti niin pian kuin sitä kaadettiin, sensijaan että se olisi jäänyt lattialle.
Tämä sai aikaan uutta tyrmistymistä, sillä miehet olivat olleet toivossa, että kun kajuutta saatettaisiin pumppujen avulla veden valtaan, vesi juoksisi avoimesta luukusta ja sammuttaisi sitten tulen alhaalta.
Niin pian kuin huomattiin, ettei tätä suunnitelmaa voitu saada toteutetuksi, silloin ilmestyi todella epätoivon merkkejä miesten kasvoille, ja he alkoivat kääntää silmänsä toisiaan kohti kysyvin vilkaisuin sekä katsein, jotka ilmaisivat tietoisuuden, että heidän aikeensa oli osoittautunut epäonnistuneeksi. Yhdelläkään ei ollut rohkeutta sanoa sitä, ja vedennostaminen jatkui, vaikka oli ilmeistä miesten osoittamasta liikunnon hitaudesta ja tarmon puutteesta, että ne, jotka olivat pumpunvarressa, uurastivat vain jonkinlaisen koneellisen ponnistuksen vaikutuksesta, mikä pian vaihtuisi alakuloisuuteen ja epätoivoon.
Ja niin se vaihtuikin. Vaikkei kukaan sanonut sanaakaan, näyttivät kaikki hiljaisuudessa tulleen samaan loppupäätökseen — että heidän ponnistuksensa olivat turhia. Yhtäkkiä vedennostaminen keskeytettiin kokonaan, pumpunvarsi laskettiin irti, letku oli litteänä kannella ja vesi lakkasi vuotamasta.
Tähän mennessä oli aluksen koko peräpuoli savun verhossa, joka oli tunkeutunut kajuutan ikkunoista ja ovesta, eikä yön hiljaisuuden takia ollut kulkeutunut pois. Se nousi hitaasti ilmaan, ja niin suoraan ylöspäin, että pilven reuna ei ollut vielä saavuttanut pääkantta, vaikka koko perämasto oli paksun savun peitossa ja näkymättömissä huippuunsa asti. Enin osa peräkantta oli sen verhoama, ja kajuutta oli nyt täydelleen näkymättömissä sen usvajoukon takia, joka oli kasaantunut sen yläpuolelle ja ympärille. Vielä ei ollut liekkejä näkyvissä, mutta alhaalta tuleva sihisevä ja räiskivä ääni kuului korvaan silloin tällöin sekä ilmaisi, että raju alkuaine yhä raivosi siellä ja tulisi pian ilmi kaikessa punaisessa ja kauhistavassa loistossaan.
Ei yksikään odottanut sen etenemistä. Kukaan ei enää ajatellut koettaa rajun hävittäjän sammuttamista tai edes sen pidättämistä. Kaikki toivo aluksen pelastamisesta oli menetetty; "Pandorasta" täytyi lähteä, ja nyt kuultiin tuo merimiehen sydäntä värisyttävä kehoitus — viimeinen epätoivon huuto:
"Veneisiin, veneisiin!"