"Pandoran"-parkkiin kuului kolme venettä. Ne olivat isovene, "pinassi" ja kapteenin vene. Ne olisivat kylliksi suuret kuljettamaan koko miehistön — itse asiassa olisivat isoonveneeseen mahtuneet kaikki miehet tai ainakin osapuilleen kaikki. Kolmekymmentä miestä laskettiin kuuluvan sen täydelliseen miehistöön, vaikka onnettomuuden sattuessa neljäkymmentäkin henkilöä olisi saanut paikkansa siinä, ja se olisi pysynyt veden päällä semmoisessa lastissa, joskaan ei kovasti aaltoavalla merellä. Se oli ollut hyvä vene aikanaan, mutta nyt se oli vanha ja kulunut, ja siinä oli yksi tai kaksi mätää lankkua kaaripuissaan. Se ei ollut se vene, joka oli alkuaan "Pandoraa" varten tehty. Tämä oli hukkunut myrskyssä, ja se, joka nyt oli laivassa oli ilman ja veden kuluttama vanha palvelija, joka oli kiireessä saatu matkaa varten. Pinassi olisi kantanut ehkä viisitoista miestä, jos sen olisi voinut laskea veteen, mutta niin ei ollut asian laita. Sitä oli kohdannut onnettomuus, kun oltiin joella, eikä sitä ollut vielä korjattu. Se ei ollut tällä hetkellä paikalleen ripustettuna, vaan oli se asetettu vesireikien kohdalle pitkin pääkantta, missä kirvesmies oli korjannut sitä edellisenä päivänä. Mutta korjaukset eivät olleet vielä lopussa, eikä venettä voitu laskea mereen. Siten täytyi koko miehistön sopia isoonveneeseen ja kapteenin veneeseen. Päätettiin, että kaksikymmentäkahdeksan menisi edelliseen, kun taas jäljellä olevat kaksitoista voitaisiin sovittaa toiseen veneeseen.
Tämä sopimus tehtiin tietysti jonkinlaisen epämääräisen yhteisen suostumuksen perusteella, sillä nyt ei harkittu mitään, kun koko miehistö oli puolihulluna kiireestä ja kiihtymyksestä.
Suuri joukko miehiä oli heti syöksynyt isoavenettä kohti, ja minä seurasin heidän mukanaan. Heitä tungeskeli pian laivan kaiteilla, ja he ryhtyivät toimeen kääntääkseen taavetit ulospäin ja saadakseen köysistön kuntoon veneiden laskemiseksi vesille. Minä en nähnyt Bracea heidän joukossaan, ja koska luulottelin hänen ehkä menneen toisen joukon kanssa kapteenin venettä kohti, läksin minä peräpuoleen hakeakseni hänet, koska tarkoituksenani oli mennä siihen veneeseen, jossa hänkin oli. Toinen vene riippui peräkeulassa juuri peräparraspuun alla, ja päästäkseni tähän kohtaan oli minun kuljettava kajuuttaa ympäröivän savun läpi. Mutta vaikka ilmakehä näytti aivan liikkumattomalta, kallistui savupilvi vähän alihangan puolelle ja vastakkaisella, siis ylähangan puolella tie oli osittain selvä. Minä olin huomannut yhden tai useammankin miehen hiljaa menevän siitä peräpuolta kohti, ja minä seurasin heitä.
Saapuessani laivan perään huomasin minä, että siellä oli viisi tai kuusi henkilöä, jotka puuhasivat veneen irroittamisessa. He työskentelivät kaikin voimin ja jouduttivat ilmeisesti työtään jonkinlaisen kauhusta johtuneen äärimmäisen levottomuuden vaikutuksesta. Kolme heistä minä tunsin kapteeniksi, perämieheksi sekä kirvesmieheksi, ja muut olivat miehiä, jotka tiedettiin heidän liittolaisikseen ja uskollisiksi ystävikseen. He olivat jo laskeneet veneen miltei veteen, ja juuri kun katsoin peräparraspuun yli, kuulin minä läiskäyksen, kun sen emäpuu upposi mereen. Minä näin, että siinä oli joitakin esineitä — kompassi sekä merikortteja ja muutamia muita tavaroita, laatikoiden ja tynnyrien tapaisia — jo veneen pohjalla, mutta miehistä ei ollut vielä kukaan astunut siihen.
Silmätessäni niitä, jotka olivat ympärilläni, huomasin, ettei ystäväni ollut heidän joukossaan, ja minä olin kääntymäisilläni mennäkseni takaisin pääkantta kohti, kun yht'äkkiä kaikki kuusi miestä, jotka olivat laskeneet veneen alas — nyt minä näin, että heitä oli vain kuusi — menivät äkkiä peräparraspuun yli ja liukuen alas taavetintaljaa pudottautuivat veneeseen.
Varmaankaan, ajattelin minä, he eivät aio soutaa pois ilman täyttä kahdentoista miehen määrää? Semmoinenhan oli sopimus, ja lisäksi oli suostuttu siihen, että kaikki miehet auttaisivat isonveneen alas laskemisessa, ennenkuin toinen vene pantaisiin vesille; jälkimäisen, joka oli pieni ja kevyt, saattoi laskea vesille muutamissa sekunneissa, ja puolitusinaa miehiä olisi silloin tarpeeksi, kun sitävastoin suurikokoisen isonveneen paikoiltaan ottaminen, kaiteiden yli saaminen ja lopuksi turvallisesti mereen laskeminen oli työ, joka vaati sekä aikaa että kaikkien miesten apua.
Siitä, että kaikki avustaisivat tässä työssä, oli erikoisesti sovittu siinä kiireisessä neuvottelussa, joka oli pidetty sen jälkeen kun oli kuulunut huuto: "Veneisiin!"
Epäilemättä ne, jotka puuhasivat isoavenettä vesille, otaksuivat, että kaikki miehet olivat siellä, sillä neljänkymmenen miehen suuruisessa joukossa ei viiden tai kuuden poissaoloa huomata helposti, ja kun ei ollut enää päivänvaloa, ei kenenkään kasvoja saattanut helposti erottaa. Perämiestä ja kapteenia ei kaivattaisi enempää kuin muitakaan. Heidän arvovaltaansa ei ollut enää olemassa, ja heidän tyhmä käyttäytymisensä, joka osoittautui kokin pieksämisessä, kun heidän olisi pitänyt käyttää aikaansa hyödyllisemmin koettamalla tukahduttaa tulta, oli saattanut toiset uskomaan, että kumpikin oli "tuntuvasti hiprakassa", ja sentakia ei jälkeenpäin ollut kiinnitetty mitään huomiota heidän kummankaan määräyksiinsä.
Heidät ja neljä muuta miestä heidän kanssaan olin minä nähnyt kulkevan peräpuolelle, kun tähystelin Beniä, ja minä ajattelin silloin, että he hiipivät ikäänkuin he eivät olisi toivoneet tulevansa nähdyiksi!
Kun minä seisoin peräkeulassa, vahvistui tämä otaksuma. Nuo kuusi miestä aikoivat ilmeisesti varastaa veneen odottamatta toisia, joiden piti tulla siihen.