Olin epätietoinen siitä, miten minun oli meneteltävä. Minä en voinut itse estää heitä. Minun vastaväitteitäni olisi naurettu, eikä minulla ollut voimaa pysäyttää heitä. Huutaminen ei olisi hyödyttänyt mitään. Alhaalla kohisevan räiskivän tulen ääni, itse miesten käheä huutaminen ja etupuolelta kuuluva orjien ulvonta sekä kiljuminen saivat aikaan äänien sekamelskan, jonka keskeltä minun huutojani ei olisi kuultu tai ainakaan niiden tarkoitusta oivallettu.
Toinen seikka: oli liian myöhäistä nostaa melua asiasta, sillä ennenkuin olin voinut päättää tehdä kumpaakaan — joko huutaa tai juosta takaisin — oli vene vesillä, kuusi karkuria oli laskeutunut siihen sekä leikannut seuraavalla hetkellä taavetin taljan poikki ja päästänyt veneen irti!
He näyttivät toimivan äärimmäisen kiireisesti, ikäänkuin he olisivat varoneet, että heidät estettäisiin lähtemästä, tai pelänneet, että useampi tulisi ja hyppäisi heidän kanssaan veneeseen, niin että se tulisi liian täyteen.
Minä en voinut käsittää, miksi heillä oli sellainen epätoivoinen kiire. Ei ollut vaaraa, että vene tulisi liian täyteen, koska oli sovittu, että siihen menisi vain kaksitoista, ja minä tiesin, että enin osa miehistöä pitäisi paljon parempana mennä isoon veneeseen. Lisäksi ei ollut vielä vaaraa tulesta, sillä vaikka savua tihkui esiin kompassihytistä, kuluisi melkoinen aika, ennenkuin tämä osa olisi tulessa. Ruorirattaassa ei ollut ketään. Täydellinen tyyneys, jota oli jatkunut melkein aamusta asti, teki perämiehen tarpeettomaksi, ja ratas oli käyttämättä ja laiminlyötynä. Kompassi oli kadonnut. Sen minä olin huomannut veneen pohjalla.
Minä en voinut sentakia käsittää, miksi kapteenin ja hänen viiden liittolaisensa piti sillä lailla lähteä pois ja siten jättää muut toverinsa onnettomuuteen. Siinä oli jotakin salaperäistä.
Siinä oli salaperäistä, joka seuraavalla hetkellä selveni vieläpä pelkurimaisen kipparin itsensä toimesta.
Minä seisoin yhä peräparraspuun luona, kun taavetintalja katkaistiin, ja minä näin, että airot olivat ulkona sekä oltiin valmiina soutamaan pois kaikin voimin. Kippari itse piti yhdestä airosta kiinni. Sillä hetkellä hän katsahti ylös ja huomasi minut. Hän nousi puoliksi ylös istuimeltaan ja nikotti juopuneen äänellä:
"Ohoi, siellä! — Sinä, poika, Ville! — Sano heille, että pitävät varansa — hik — laskiessaan vesille isonveneen — varansa, kuuletko. — Olkoot he nopeita työssään — nop — hik — sillä — hik — siellä on tynnyri ruu — hik — ruutia laivassa!"
VIIDESKYMMENESYHDES LUKU
Hämmästyttävä tieto, joka kävi ilmi hänen änkyttävän puheensa loppusanoista, riisti minulta hetkeksi liikuntakyvyn.