"Tynnyri ruutia laivassa!" Juuri näin olivat hänen sanansa, eikä minulla ollut aihetta epäillä niiden totuutta. Päinvastoin hänen ja hänen kanssaan olevien miesten käytös oli tarpeeksi selvä osoittamaan, että ne olivat totta. Minä en voinut perustaa mihinkään muuhun otaksumaan heidän kiirettään päästä tiehensä, mutta ajatus ruudista selitti sen heti. Epäilemättä puhe oli totta. Laivassa oli tynnyri ruutia! Sekä kippari että perämies tiesivät sen.
Nuo pelkurit olivat tavallaan sopineet omantuntonsa kanssa selittäessään asian nyt. He olivat olleet vaiti siitä, kunnes olivat itse turvassa. Jos he olisivat ilmaisseet salaisuuden aikaisemmin, olisi koko miehistö seurannut heitä pienempään veneeseen peläten jäädä pitemmäksi aikaa laivaan, ja sentakia he eivät olisi päässeet lähtemään niin salaisesti. Mutta nyt kun he olivat itse vaaran ulkopuolella, ei ollut mitenkään vahingoksi antaa toisten tietää asiasta, koska se saattoi antaa nopeutta miesten ponnistuksille pakoonpääsemiseksi. Tietystikään he eivät halunneet nähdä vanhojen ystäviensä lentävän ilmaan — jos asian saattoi auttaa ilman vaaran uhkaa heille — mutta he olivat pitäneet hyvää huolta uhan torjumisesta, ennenkuin millään tavalla viittasivat mahdolliseen onnettomuuteen.
Niin pian kuin kippari oli lausunut nuo kauhistavat sanat, vaipui hän takaisin istuimelleen, ja hänen soutaessaan muitten mukana vene meni nopeasti poispäin.
Sanon, että hämmästyttävä ilmoitus riisti minulta liikkumiskyvyn ja samoin puhekyvyn. Mieleeni tuli kysyä selitystä, lisävahvistusta totuuden varmistamiseksi, mutta ennenkuin saatoin tointua, oli se liian myöhäistä — vene oli miltei huutomatkan ulkopuolella. Ei hyödyttäisi huutaa heidän jälkeensä. He eivät kuulisi, tai jos kuulisivatkin, eivät välittäisi minusta ja mitäpä sillä oli väliä, sillä minä en voinut epäillä, etteikö se, mitä mies oli sanonut, ollut tarkoitettu täydeksi todeksi. Vaikkakaan hän ei ollut selvä, olisi hän tuskin laskenut leikkiä silloin ja sellaisella tavalla. Aika ja olosuhteet olivat liian vakavia leikinlaskuun — hänellekin, vaikka hän oli tunteeton paholainen.
Ei, hän oli sanonut vain totuuden — yksinkertaisen totuuden. Ei ollut epäilyksen hiventäkään siitä, että "Pandorassa" oli tynnyri ruutia!
Missä se oli? Varastohuoneessa, joka nyt oli tulen vallassa? Missä muualla saattaisi se olla? Puolikannella tai ruumassa? Ei — se ei ollut luultavaa — ei kukaan meistä milloinkaan nähnyt sitä siellä. Ruutia ei ollut huomattu missään osassa laivaa, minne tavalliset merimiehet saattoivat mennä, ei hitustakaan sen jälkeen kuin lasti oli luovutettu kuningas Dingolle. Sen täytyisi siis olla varastohuoneessa tai kapteenin omassa kajuutassa, kummassakin tapauksessa liekkejä lähellä — kummassakin tapauksessa aivan likellä siinä missä minä olin!
Tämä ajatus nosti ajatukseni siitä huumaannuksen tilasta, johon ne olivat joutuneet. Itsesäilytysajatus antoi minulle uusia voimia, enkä minä hukannut yhtään aikaa kiiruhtaessani pois siltä paikalta. Vain pelkkä vaisto sai minut asettumaan niin kauas vaaran paikasta kuin saatoin. Minä kiiruhdin pois peräkeulasta ja juoksin pääkannelle.
Nyt en tietänyt, miten minun piti menetellä. Ensimmäinen mielijohteeni oli ollut syöstä miesten keskelle ja ilmoittaa tieto, jonka olin saanut kapteenilta. Minä olin juuri tekemäisilläni siten, kun joku hyvä enkeli tuntui kuiskaavan: "Ymmärtäväisyyttä!"
Minua oli aina pidetty teräväpäisenä poikana, ja se elämä, jota olin viime aikoina viettänyt, oli ihmeellisesti kehittänyt älyäni. Juuri silloin tuli mieleeni, että jos saattaisin julkisuuteen kauhistavan salaisuuden, ei se voisi aikaansaada mitään hyvää, vaan päinvastoin synnyttää suurta vahinkoa. Minä näin, että merimiehet ponnistivat kaikki voimansa saadakseen veneen vesille sekä kiirehtivät niin paljon kuin saattoivat. Ei mikään voima maan päällä olisi saanut heitä liikkumaan nopeammin. Liekkien pelko, jotka nyt alkoivat tulvia kajuutan ikkunoista, oli kylliksi suuri kiihotin. Lisäpelko vain lamaannuttaisi heitä. Minä päätin sentakia pitää kauhean tiedon omassa hallussani. Minä ajattelin ilmoittaa sen vain Benille, ja häntä minä nyt läksin hakemaan.
Pian minä löysin hänet. Hän oli miesjoukossa, joka oli taavettien kimpussa, ja hän teki työtä kaikin voiminsa. Minä en voinut päästä häntä likelle enkä tietystikään voinut puhua hänen kanssaan toisten sitä kuulematta. Sentakia päätin olla kauhistavan salaisuuden ainoa tuntija, kunnes tarjoutuisi parempi tilaisuus.