— Oikeita krokotiileja, hän jatkoi, — tunnetaan viisi eri lajia. Neljä niistä tavataan Afrikan joissa, jota vastoin viides on Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan asukas. Gaviali elää Aasiassa, etenkin Gangesjoessa ja muissa Intian joissa, ja se on niiden seutujen krokotiili. Alligaattori kuuluu Amerikkaan, jossa se on levinnyt laajalle sekä pohjoisella että eteläisellä mantereen puoliskolla. Espanjalaisissa osissa sitä nimitetään kaimaaniksi, ja sitä on kaksi hyvin tunnettua lajia, nimittäin Guayanan täplikäs kaimaani ja Mississipin alligaattori. Kunhan Etelä-Amerikan suuret joet ovat tulleet asianmukaisesti tutkituiksi, saadaan epäilemättä nähdä, että on vielä muitakin muunnoksia. Olen kuullut Valencia-järvessä Venezuelassa asustavasta, joka eroaa kummastakin yllämainitusta amerikkalaisesta lajista. Se on näitä kumpaakin pienempi, ja intiaanit pyydystävät sitä innokkaasti, sillä he syövät sen lihaa, joka on näille ihmisille erittäin haluttua herkkua. On sitä paitsi luultavaa, että uusia lajeja löydetään vielä Afrikastakin ja Intian valtameren saarilta.

— Mielestäni on muuten varmasti todistettu asia, että kaikilla näillä krokotiiliperheen lajeilla on varsin yhtäläiset elintavat, jotka vaihtelevat vain niissä kohdissa missä tällaisia eroavaisuuksia saattaa odottaakin ilmaston, ravinnon ja muiden olosuhteitten perusteella. Se mitä teille kerron alligaattoreista, soveltuu siis ylimalkaan kaikkiin sen suomuisiin serkkuihin. Tiedätte, että sen ruumis on kauttaaltaan suomujen peitossa, ja näette, että nämä suomut sen selässä kohoavat pyramidimaisiksi kuhmuiksi ja että rivi sellaisia kuhmuja pyrstön ylälaidassa antaa sille pykäläisen, sahanterää muistuttavan muodon. Huomaatte myöskin, että pyrstö on litistynyt pystysuoraan lapiomaisesti kuten majavan häntä. Jalat ovat lyhyet ja hyvin jäntevät — etujaloissa on viisi pienellä uimaräpylällä varustettua varvasta, takajaloissa sen sijaan vain neljä, mutta paljon pitempää ja isommalla uimaräpylällä varustettua. Olette panneet merkille, että pää muistuttaa hauen päätä, sieraimet sijaitsevat lähellä kuonon päätä, silmät ovat ulkonevat ja korva-aukot sijaitsevat juuri niiden takana. Sen silmäterät ovat tummat ja värikalvo on sitruunankeltainen, silmämunat eivät ole pyöreät kuten ihmisellä, vaan soikeat ja vuohen silmää muistuttavat.

— Kaiken tämän voitte huomata katselemalla alligaattoria. Eläimen rakenteessa on kuitenkin muutamia omituisia seikkoja, jotka eivät pistä silmään yhtä helposti. Näette, että sen leuat aukenevat kauaksi taaksepäin, — yli korvienkin — missä ne niveltyvät toisiinsa ikään kuin saranoilla. Siitä seuraa, että alligaattorin avatessa suunsa sen niska taipuu hiukan ylöspäin, joten näyttää kuin se alaleuan asemesta olisi liikuttanut yläleukaa.

— Kas, olen usein kuullut, että niin onkin, huomautti Francis.

— Monet ovat ajatelleet niin ja sanoneet niin siitä asti kun Herodotos ensimmäisenä levitti tätä järjetöntä mielipidettä. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Alaleuka sillä liikkuu, niin kuin muillakin luurankoeläimillä, mutta äsken kuvailemani näennäisyys johtaa tuohon huolimattomien tarkastajain tekemään erehdykseen. On vielä toinenkin seikka. Alligaattorin korva-aukkoa suojelee läppäpari, jonka se sulkee sukeltaessaan veteen. Sen sieraimiakin suojelevat läpät, jotka se myöskin voi mielensä mukaan sulkea. Sen selkänikamatkin ovat omituisia. Ne ovat siten kiinnitetyt toisiinsa, ettei se kykene kääntymään kaartamatta ruumistaan. Se voi liikuttaa päätänsä vain hiukan molemmille sivuille, ja tämä on onnellinen seikka, joskaan ei sille itselleen niin ainakin sen vihollisille. Jos se voisi kääntyä äkkiä tai kiemurrella kuin käärmeet, sen kohtaaminen olisi perin vaarallista. Mutta näin ollen sen pitkä ruumis lyhyine jalkoineen tekee sille mahdottomaksi kääntyä nopeasti, joten se ei ole mikään vaarallinen vihollinen maalla, kunhan vain pysyttelee sen valtavien leukojen ja voimakkaan pyrstön ulottuvilta. Pyrstö onkin sen varsinainen hyökkäys- ja puolustusase, ja kun sitä eivät kangista mitkään nikamat, eläin voi käyttää sitä niin tehokkaasti, että se yhdellä ainoalla läimähdyksellä iskee miehen hengettömäksi. — Monet alligaattorin tavoista ovat teille tutut. Tiedätte, että naaras munii hanhenmunan kokoisia munia ja peittää ne hiekkaan, missä auringon kuumuus hautoo ne. Toisinaan se ei löydä tarkoitukseen sopivaa hiekkasärkkää. Silloin se tekee pyöreän lavan ruoholla ja risuilla sekoitetusta mudasta. Siihen se laskee munakerroksen ja peittää sen monen sentin vahvuudelta mudalla ja ruohoilla. Sitten se munii uuden kerroksen, peittää senkin mudalla, ja niin edelleen kunnes se on muninut koko sarjansa, usein lähes kaksisataa likaisenvihertävää munaa. Lopuksi se peittää kaiken mudalla, muuraten pesän pyrstöllään mutauunin tai majavanpesän näköiseksi. Kaiken tämän vaivan se näkee suojellakseen munansa pesukarhuilta ja kilpikonnilta sekä korppikotkilta ja muilta linnuilta, joille ne ovat mieluista herkkua. Munien hautuessa se vaaniskelee pesän ympärillä pitääkseen nämä viholliset loitolla. Kun poikaset ovat kuoriutuneet munista, sen ensimmäisenä huolena on viedä ne veteen, jossa tällaiset vaarat eivät niitä uhkaa. Siihen näkyy poikasten vaistokin niitä vetävän, sillä tuskin ne ovat vapautuneet kuorestaan, kun niiden nähdään hypiskelevän vettä kohti tai seuraavan emoaan, jonka niskaan tai hartioille monet ovat kiivenneet.

— Mutta, onko totta, keskeytti Francis, — että vanhat koiraat syövät omia poikasiaan?

— Vaikka se kuulostaakin kauhealta, on se aivan totta, Francis. Olen itse nähnyt.

— Niin minäkin, virkkoi Basil, — monta kertaa.

— Emon ensimmäisenä huolena on saada poikaset veteen, missä se voi paremmin kätkeä ne luonnottomalta isältä, mutta kaikista sen varokeinoista huolimatta monet joutuvat sekä vanhojen alligaattorien että isompien kilpikonnien ja lintujen uhriksi. Niin pian kuin pienokaiset ovat saaneet hiukankin järkeä, jos niin voin sanoa, ne välttävät isiään ja enojaan, ja koska ne ovat liikkeissään näitä nopeammat, osaavat ne pysytellä niiden isojen leukojen ja pyrstöjen ulottuvilta. Olen usein nähnyt pienten alligaattorien ratsastavan isompien selässä tietäen, että nämä eivät tavoita niitä siitä asemasta.

— Ne näkyvät syövän, mitä niiden eteen vain sattuu, huomautti Francis.