INTIAANIÄITI JA KAIMAANI
— Lienee tuskin toista paikkaa Amerikassa, jossa alligaattorit kasvavat kookkaammiksi ja ovat luonteeltaan rajumpia kuin Magdalena-joessa ja siihen laskevissa isoissa sivujoissa. Nämä joet juoksevat alavan maan läpi troopillisessa vyöhykkeessä, ilmasto on kuuma ja siis erittäin sopivaa isojen matelijoiden kehittymiselle. Myös alkuasukkaiden veltto luonne — he ovat intiaanien ja espanjalaisten sekoitusta — estää heitä ahdistamasta ja hävittämästä kaimaaneja samalla tarmolla kuin mitä oman maamme asukkaat osoittavat. Siitä seuraa, että kaimaanit vuorostaan pelkäävät ihmisiä vähemmän ja sieppaavat heitä usein saaliikseen. Magdalenan kaimaanit surmaavat monesti alkuasukkaita, jos nämä sattuvat putoamaan veteen.
Laakeissa veneissään Magdalenajoella kulkevat laivurit putoavat varsin usein virtaan ja joutuvat kaimaanien saaliiksi, kuten valtameren purjehtijat häitten kitaan. Näillä laivureilla on joskus mukanaan kiväärit kaimaanien varalta, mutta vain harvoja niistä tuhotaan tällä tavoin, koska bogadoreilla on täysi työ alustensa ohjaamisessa ja alligaattorin tappaminen luodilla on hyvin vaikeata. Sen voi tappaa ainoastaan ampumalla sitä silmään, sillä muuta osaa sen ruumiista ei musketinkuulakaan lävistä. Silmään osuminen vaatii tietysti varmaa tähtäämistä ja otollista tilaisuutta kaimaanin maatessa rantatörmällä tai kelluessa vedessä. Kaimaanin ollessa pois vedestä, sitä voi ampua hartioiden takana olevaan pehmeään, venyvään nahkaan, mutta se on hyvin epävarma keino sen surmaamiseksi, ja sitä voi ampua useammankin kerran luotien tuottamatta sille kuolemaa. Magdalenan alkuasukkaat pyydystävät toisinaan kaimaaneja suopungeilla ja laahattuaan ne rantaan lopettavat ne kirveillä ja keihäillä. Tästä huolimatta näissä virroissa vilisee kaimaaneja ja alkuasukkaat häiritsevät niitä harvoin, paitsi kun jokin kauhea murhenäytelmä on tapahtunut… kun ne ovat siepanneet jonkun onnettoman, repineet hänet kappaleiksi ja nielleet. Jos tällaista sattuu, niin asukkaat heräävät tavanomaisesta välinpitämättömyydestään, kerääntyvät yhteen ja hävittävät suuret määrät näitä matelijoita. Kertomus, jonka olen teille luvannut, kuvailee tämänlaatuista tapausta.
Eräs vaquero (karjapaimen) asui Magdalenan varrella muutamia peninkulmia Uuden Carthagenan kaupungin yläpuolella. Hänen palmunlehvämajansa sijaitsi kappaleen matkaa virrasta, kohdalla, jossa vesi kihisi väijyviä kaimaaneja, sillä ympäristö oli kesytöntä ja harvaanasuttua. Vaquerolla oli vaimo ja yksi lapsi — noin kuusi- tai seitsemänvuotias tytär, ja koska tyttö oli sievä pikkutyttö ja heidän ainoansa, oli se tietysti molemmille vanhemmille hyvin rakas.
Vaquero oli usein poissa kotoa, sillä hänen täytyi samoilla kauas metsiin. Vaimoa ei kuitenkaan pelottanut jäädä yksin kotiin. Hän oli intiaaninainen ja tottunut vaaroihin, jotka pelottaisivat suurten kaupunkien tyttäriä.
Eräänä päivänä, hänen puolisonsa ollessa tavallisuuden mukaan poissa karjaansa kaitsemassa, nainen vei pyykkinsä joen rannalle, joki oli ainoa vesi majan lähettyvillä, ja kantamalla vaatteet rantaan hän säästi itseltään veden noutamisen vaivan, sitä paitsi äyräällä oli leveä ja tasainen kivi, jonka päällä hänen oli tapana hakata pesemiänsä vaatteita. Hänen pieni tyttärensä seurasi häntä, kantaen yhtä kääröistä.
Päästyään rantaan nainen täytti astiansa vedellä ja ryhtyi työhön. Sillä välin lapsi, jolla ei ollut muuta hommaa, alkoi kerätä kypsiä guava-hedelmiä, poimien niitä rantatöyräältä osittain veden yli riippuvasta puusta. Intiaaniäidin ollessa työssään hänet hätkähdytti kimakka parahdus ja melkein samaan aikaan kuuluva molskahdus. Katsahtaessaan ympärilleen hän näki lapsensa vaipuvan juuri pinnan alle. Samaan aikaan hän näki kamalan otuksen — suuren kaimaanin — rientävän paikalle! Kauhun vallassa nainen pudotti pyykkinsä ja kiiruhti äyräälle. Hän syöksyi hetkeäkään epäröimättä virtaan, joka peitti hänet kaulaan asti. Samassa lapsi nousi jälleen vedenpinnalle. Äiti tarttui siihen käsivarsista ja oli juuri nostamaisillaan sen ylös vedestä, kun kaimaani syöksyi kita auki, kaappasi kiinni pienen tytön sääristä ja irrotti jalat ruumiista yhdellä ainoalla puraisulla! Tyttö parahti taas, mutta se oli hänen viimeinen äännähdyksensä. Kun äiti maihin ponnisteltuaan laski silvotun ruumiin joen partaalle, lapsi oli lakannut hengittämästä.
Äitiraukka istui muutamia minuutteja katsellen lapsensa vielä vavahtelevia jäännöksiä. Hän kumartui tämän tästä suutelemaan kalpeita huulia. Hän ei itkenyt. Sanoinhan, että hän oli intiaaninainen. He eivät käyttäydy niin kuin valkoihoiset, mutta, oli miten oli, hänen katkera tuskansa ei sallinut kyynelten vuotaa. Hän ei huutanut eikä kutsunut apua. Se ei olisi hyödyttänyt enää mitään. Oli liian myöhäistä. Ja hän tiesi, ettei lähistöllä ollut ketään — ei kilometrien päässä hänestä. Kohottaessaan silmänsä runnellusta ruumiista hän loi ne vain mustaan veteen. Siellä guavapensaiden siimeksessä uiskenteli inhottava matelija edestakaisin. Se oli hotkaissut herkkupalan ja odotteli kiihkeästi lisää.
Naisen kasvot kuvastivat tuskaa ja kostonhimoa. Yhtäkkiä hän näytti saavan ajatuksen ja tekevän nopean päätöksen. Hän nousi luoden ensin silmäyksen pienokaisen kuolleeseen ruumiiseen ja sitten kaimaaniin, kiirehti pois mökille. Muutaman minuutin kuluttua hän palasi mukanaan pitkä keihäs. Se oli hänen miehensä metsästyskeihäs, jota tämä oli usein käyttänyt kamppailuissaan Brasilian tiikerin ja muiden hurjien petojen kanssa. Hän toi muutamia muitakin esineitä: suopungin, amerikkalaisen aloen eli pita -puun säikeistä punottua köyttä ja muutaman veitsen.
Joen partaalle saavuttuaan hän vilkaisi levottomana virtaan. Kaimaani oli vielä siellä, ja äiti kääntyi ja seisoi hetkisen ikään kuin miettien, mitä tekisi. Pian hän oli tehnyt päätöksensä, ja kumartuen eteenpäin hän syöksi keihään pitkittäin lapsensa ruumiin jäännösten läpi! Se oli hirveä teko, mutta kostontunne kuohui hänessä voimakkaana. Sitten hän tarttui keihään terään, joka oli nyt punainen verestä, ja asettaen veitset niin, että ne toimisivat väkäsinä, kiinnitti ne siihen tukevasti pitaköydellä. Näitä vasten hän työnsi raadellun ruumiin ja punoi sitten suopungin tiukasti keihään varteen ja kiinnitti sitten köyden toisen pään guava-puun runkoon; sillä hän tiesi, ettei hänen oma voimansa merkitsisi paljoakaan sellaista hirviötä kuin kaimaania vastaan.