Olisi mahdotonta kuvailla heidän kärsimyksiään tuona pitkänä yönä. He eivät nukkuneet hetkeäkään. Janon tuottama tuska ja epävarmuus huomisesta päivästä pitivät heidät valveilla. He eivät edes panneet liekaan hevosiaan, sillä lähettyvillä ei kasvanut mitään ruohoa, vaan istuivat kaiken yötä pitäen niitä suitsista kiinni. Heidän hevosparkansa kärsivät, kuten he itsekin, sekä janoa että nälkää, ja muuli Jeanette päästi silloin tällöin hurjan hirnahduksen, joka oli tuskallista kuulla.
Heti aamun valjetessa he nousivat jälleen ratsujensa selkään ja jatkoivat matkaansa barrancan reunaa pitkin. He näkivät sen kääntyilevän yhä eri suuntiin, ja heidän kauhuaan lisäsi havainto, että he eivät edes löytäisi kulkemaansa reittiä, elleivät askel askeleelta seuraisi omia jälkiään. Pilvet olivat peittäneet auringon, eivätkä he tienneet, millä suunnalla joki sijaitsi, jos heillä olisi ollut kylliksi voimia palata sen luo.
He ratsastivat eteenpäin keskustellen yrittäisivätkö he sitä, kun he samassa saapuivat syvälle puhvelintielle, joka kulki heidän reittinsä yli. Siihen oli poljettu ilmeisesti vereksiä jälkiä. He tervehtivät tätä näkyä iloisin huudahduksin, koska uskoivat tien johtavan ylimenopaikalle. He käänsivät epäröimättä hevosensa rohkeasti sen uomaan ratsastaen sitä pitkin alaspäin. Kuten he olivat otaksuneet, se kierteli rotkon pohjaan ja kohosi jälleen preerialle vastakkaisella puolella.
Tämä ei kuitenkaan lopettanut heidän kärsimyksiään, jotka olivat tulleet entistä kovemmiksi. Ilma tuntui helteiseltä kuin uuni, ja heidän hevostensa kavioiden nostama keveä pöly verhosi heidät tukahduttavana pilvenä, joten he eivät ajoittain voineet erottaa kukkulaa, jota kohti pyrkivät. Oli hyödytöntä pysähtyä. Se olisi tietänyt varmaa kuolemaa, ja siksi he ponnistelivatkin nopeasti eteenpäin uupuvilla voimillaan, kyeten tuskin pysyttelemään satulassa tai puhuttelemaan toisiaan. Jano oli vienyt heiltä puhekyvyn.
Seikkailijamme lähestyivät vasta vähän ennen päivänlaskua kukkulan juurta voipuneina, tukehtumaisillaan, läähättäen ja istuen kyyristyneinä satuloissaan, heidän hevostensa laahustaessa heidän allaan kuin kuormitetut mehiläiset. Heidän silmänsä tähtäilivät kiihkeästi eteenpäin, ja niissä kuvastui omituinen yhdistelmä toivoa ja epätoivoa.
Harmaa kalliotörmä heidän edessään näytti paahtuneelta ja pelottavalta. Se oli ikään kuin vihainen peikko, joka rypisti tylysti otsaansa tulijoille.
— Voi, veljet, kunpa siellä olisi vettä!
Tuskin oli tämä huudahdus kajahtanut, kun tähän asti hoippunut muuli karahti laukkaan ja hirnui juostessaan äänekkäästi. Tiedämme, että Jeanette oli vanha preeriankävijä, joka kykeni haistamaan veden yhtä etäältä kuin susi olisi vainunnut sen itsensä. Toiset eläimet hyökkäsivät perästä, ja seuraavalla hetkellä pieni joukko kiersi kallionkielekkeen, jonka takana vihreä nurmi ilahdutti kaikkien silmiä. He näkivät ruohoa ja pajukkoa, ja lehvien välissä pulppuili preerialähteen kristallinkirkas vesi. Ja tuossa tuokiossa sammuttivat sekä juhdat että ratsastajat janonsa sen vilpoisissa laineissa.
ANTILOOPIT
Tämä töyräs oli yksi ruohoaavikolla tavattavista omituisista luonnonmuodostuksista. Se ei ollut vuori eikä sentään mäkikään, sillä se ei ollut kummankaan näköinen, vaan pikemmin laaja kasaantuma kallioista maata, joka kohosi sivuiltaan pystysuorana, mutta jonka laki oli tasainen. Oikeastaan se oli niitä mäkiä, joita Amerikan espanjankielisissä osissa nimitetään pöydiksi niiden tasaisen, levymäisen laen vuoksi.