Sudet eivät olleet harvinaisia, ja silläkin hetkellä oli muutamia istuskelemassa preerialla tuskin kahden metrin päässä leiristä. Ne olivat samoja, jotka olivat seuranneet retkikuntaa pysytellen päiväkausia sen kintereillä.
— Eivät ne ole susia, puuttui Basil iloisesti puheeseen. — Ne ovat luullakseni jotakin parempaa… ne ovat saksanhirviä!
— Eivätpä ole, vastasi Lucien. — Nehän ovat antilooppeja.
Tämän selityksen kuullessaan sekä Basil että Francis riensivät ottamaan pyssynsä. Basil oli erityisen halukas kaatamaan antiloopin, sillä hän ei ollut surmannut sellaista koskaan ennen. Eikä hän milloinkaan ollut antilooppia edes nähnytkään, tätä eläintä kun ei tavata Mississippin lähistöllä. Se asustaa kummallista kyllä mieluimmin Kalliovuorten liepeillä sijaitsevissa kuivissa erämaissa, missä on vain vähän ruohoa ja vielä niukemmalti vettä. Paikoittain se on ainoa täällä tavattava kookkaampi märehtijä. Usein se on nähty niin kaukana vedestä, että jotkut luonnontutkijat ovat väittäneet sen voivan elää ilman tätä välttämätöntä ainetta. He unohtavat, että paikka, mikä heistä näyttää sijaitsevan kaukana vedestä, on antiloopille vain muutaman minuutin juoksun tai sanoisinko lennon päässä — sillä sen ponnahteleva vauhti muistuttaa pikemmin linnun lentoa kuin nelijalkaisen eläimen laukkaa. Ne olivat epäilemättä kaiken päivää käyneet laitumella jossakin etäällä ja olivat nyt matkalla veden ääreen saadakseen mielin määrin sammuttaa janonsa ennen kuin menisivät levolle.
Päästyään neljän, viidensadan metrin päähän lähteestä ne kääntyivät hiukkasen vasemmalle. Näin ne saapuivat heti purolle, jonka uomaan ne astuivat, ja tulivat juotuaan pois ja alkoivat syödä ruohoa puron äyräältä. Ilmeisesti ne eivät aikoneet tulla lähemmäksi törmää tai pajuviidakkoa, johon pojat olivat kätkeytyneet. Tämä oli pojille pettymys. Kaikki kolme olivat päättäneet hankkia antiloopinlihaa illalliseksi, ja nyt mahdollisuus sen saamiseen näytti joka hetki vähenevän, koska eläimet lähenemisen sijasta loittonivat syödessään aavikolle. Ei ollut mitään suojaa, jonka turvissa olisi voinut hiipiä niitä kohti.
Mutta Basilin mieleen juolahti eräs keino. Hän oli kuullut siitä vanhoilta metsästäjiltä.
Varoittaen veljiään pysymään hiljaa hän sieppasi yhden punaisista villahuovista. Hän oli jo leikannut pitkän haaraisen näreen ja veistänyt sen teräväksi toisesta päästä. Sitten hän levitti huovan pitäen sitä edessään ja kivääri toisessa kädessä, näre toisessa astui ulos viidakosta pitäen peitettä itsensä ja eläinten välillä, jolloin hänen ruumiinsa oli näiltä kokonaan kätkettynä. Hän läheni muutamia askeleita kumarassa asennossa, kunnes oli kiinnittänyt antilooppien huomion. Sitten hän työnsi näreen lujasti maahan, ripusti peitteen sen haarukkaan ja polvistui sen taakse.
Sekä muodoltaan että väriltään näin oudonnäköinen esine herätti heti lauman uteliaisuuden. Eläimet keskeyttivät syöntinsä ja alkoivat lähestyä, pysähtyen vähän väliä, mutta astuen sitten taas eteenpäin. Ne eivät kulkeneet enää jonossa, vaan ensin yksi ja sitten toinen pukeista asettui johtamaan, jokainen haluten näyttää rohkeuttansa. Muutamassa minuutissa eräs isoimmista oli tullut sopivan ampumamatkan päähän, jolloin vatsallaan ruohikossa makaava Basil tähtäsi eläimen rintaan ja laukaisi.
Uros hypähti laukauksen kajahtaessa, mutta pyssymiehen suureksi pettymykseksi se kääntyi äskeisille jäljilleen ja pakeni muun lauman kanssa, jonka kaikki eläimet olivat kiväärin pamahduksesta kavahtaneet syrjään.
Basil katseli tätä hiukan kummastuneena. Hän oli tähdännyt tarkoin ja kylmäverisesti ja hän tiesi ampuvansa harvoin harhaan. Tällä kertaa hän kuitenkin luuli taitonsa pettäneen, nähdessään antiloopin kaikesta päättäen haavoittumattomana kiitävän pois. Ja otaksuen tämän johtuneen hätäisestä panostamisesta hän otti peitteen ja palasi alla päin toveriensa luo.