Mutta sellaisten puhvelijoukkojen vaeltaessa yhdessä sattuu tavallisesti monta tapaturmaa. Vanhoja, heikkoja ja väsyneitä joutuu erilleen tovereistaan, moni eläin vaipuu liejuun mutaisten jokien varsilla tai hukkuu niiden yli mentäessä, tiineitä lehmiä jättäytyy jälkeen laumasta, tai jo poikineet viivästyvät imettäessään vasikoitaan. Kaikki nämä mahdollisuudet ja niihin liittyvä vielä houkuttelevampi toive, että puhvelien kimppuun hyökkää joukko metsästäviä intiaaneja, samoiluttaa usein susilauman satoja kilometrejä aavikon yli vaeltavan suurlauman kintereillä. Monilla näistä susista, valkoisilla enempää kuin preeriasusillakaan ei näytä olevan mitään vakinaista asuinpaikkaa, ne häilyvät vain puhvelijoukkojen liepeillä näiden laajalle ulottuvilla muuttoretkillä.
Pojat menivät siis nukkumaan ilman illallista. Kolmantena päivänä he alkoivat todenteolla tuntea nälän tuskia. Autioilla tasangoilla, jotka levisivät äärettöminä heidän ympärillään ei näkynyt ainoatakaan eläintä. Heidän ratsastaessaan puolipäivän aikaan villiä marunaa kasvavan tiheikön läpi, pari preeriateertä, joka on teerisuvun suurin, pyrähti lentoon hevosten päiden edestä. Francis, jolla oli aina pyssynsä valmiina, ampui niitä, mutta ne olivat liian kaukana, ja seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat hävisivät aavikon aaltojen taakse. Näky ärsytti onnettomia metsästäjiä ja lisäsi heidän valtavaa ruokahaluaan. He tunsivat, ettei ollut mitään mahdollisuutta hankkia syötävää ennen kuin saavuttaisivat puhvelit. Se oli heidän ainoa toivonsa, ja he kannustivat jälleen hevosiaan.
Illan tullen heidän nälkänsä oli kasvanut aivan valtavaksi, ja kaikkien silmät harhailivat vähän väliä Jeanetteen ja Marengoon. He alkoivat miettiä, olisiko välttämätöntä uhrata jompikumpi näistä eläimistä. Se olisi ollut surullinen valinta, koska he pitivät sekä muulia että koiraa pikemmin toverina kuin orjana. Molemmat olivat osoittautuneet hyvin hyödyllisiksi retkellä. Ilman Marengon apua ei Francisia olisi koskaan löydetty, ja Jeanettekin oli pelastanut heidät joutumasta otteluun toisen puuman kanssa. Tällaisten ajatusten liikkuessa metsästäjiemme mielessä he matkasivat kilometrimääriä saapumatta paikkaan, johon olisi voinut yöpyä. Vettä ei tavattu, ja ilman vettä ei ollut turvallista leiriytyä. Aikaisin iltapäivällä he olivat joutuneet kummalliselle seudulle, jonka yli puhvelitie heidät johti. Se oli osana preeriaa — sarja puhtaasta kipsistä muodostuneita matalia mäkiä. Ne ulottuivat heidän ympärilleen niin kauaksi kuin silmä kantoi, hohtaen joka puolella alabasterin valkoisina.
Maiseman yksitoikkoisuutta elähdyttämässä ei ollut puuta, ei pensasta, ei merkkiäkään kasvillisuudesta. Kääntyivätpä he mille taholle hyvänsä, heidän katseensa kohtasi kumpujen ja laaksojen kalkkimainen pinta, jonka maidonvärinen valkeus häikäisi silmää. Auringon taittuvat, ylöspäin heijastuvat säteet ikään kuin tunkivat heidän ruumiittensa läpi, ja niiden paahde tuotti heille ankaran janon. He hengittivät kuumaa kipsintomua täynnä olevaa ilmaa, puhvelilauman poljenta oli survonut liitumaisen kerroksen hienoksi jauheeksi. Tämä lisäsi heidän janoaan ja oli vaikea sanoa kärsivätkö he enemmän ruoan vai veden puutteesta.
Kuinka kauaksi tämä omituinen vyöhyke ulottui? He eivät voineet päätellä mitään sen laajuudesta. Lucien oli kuullut, että sellaiset muodostumat levisivät toisinaan kilometrien alueelle. Jos asia oli niin, he eivät kykenisi pääsemään sen yli, koska sekä he itse että heidän hevosensa olivat janoisia ja uuvuksissa. Ajaessaan innokkaasti puhveleita takaa he olivat levähtäneet perin vähän edellisinä päivinä. He alkoivat joutua pelon valtaan. Janon tunne kävi nälän tunnetta voimakkaammaksi, sen tuskat vaikeammiksi kestää.
Puhvelien jälkien opastamina he ratsastivat synkin mielin eteenpäin keskellä valkoista pilveä, joka verhosi heitä alati tällä taipaleella. Jälkien seuraaminen ei ollut vaikeata. Sakea pöly osoitti, mistä lauma oli kulkenut, ja siellä täällä isot, pyöreät kuopat olivat merkkeinä puhvelien piehtaroimisesta. Toivo, että nämä eläimet tavallisen vaistonsa opastamina olivat kulkeneet vettä kohti, ylläpiti jossakin määrin matkustajiemme voimia.
Illan varjot alkoivat verhota maata ja alabasterikummut saivat tuhansinertävän värityksen, kun pieni joukko pääsi pölyävistä kipsirotkoista ja hevosten kaviot jälleen polkivat vihreätä preeriata. Heidän edessään oleva seutu oli vielä aaltoilevaa, mutta he pysyttelivät hyvin merkityllä reitillä, ja heidän hevosensa astuivat reippaammin, ikään kuin maanpinnan muutos olisi antanut niille uusia toiveita. Edessä häämöittävä maisema elvytti uskoa, että vettä oli lähitienoilla. Ja niin olikin, sillä noustuaan preeriaylänteen harjalle, jonka poikki puhvelien tie kulki, he huomasivat pienen puron alhaalla notkossa. Sen havaitessaan Jeanette ja kaikki kolme hevosta heristivät korviaan ja pistäen uupuneinakin pieneksi raviksi olivat pian kummun juurella ja polviaan myöten vedessä.
Onneksi heille se osoittautui makeavetiseksi joeksi. Jos sen vesi olisi ollut suolaista, mikä on hyvin tavallista näiden kipsimuodostumain lähettyvillä, he eivät olisi voineet jatkaa matkaansa, vaan olisivat kaikki menehtyneet puron partaille.
Siinä oli kuitenkin makeata vettä, vilpoista ja raikasta, ja juotuaan ensin veljekset kylpivät sen laineissa, kunnes olivat huuhtoneet kirvelevän kipsintomun ruumiistaan. Sen jälkeen he ryhtyivät valmistamaan leiriään.
Runsaat siemaukset vettä, jota kaikki heistä olivat juoneet, lievensivät jossakin määrin heidän nälkäänsä ja he alkoivat miettiä, voisivatko antaa Jeanettelle armonaikaa edes aamuun asti. Tätä tuumiessaan he huomasivat, että Marengo oli harhaillut pois heidän luotaan. He katsahtivat ympärilleen ihmetellen, mihin se oli joutunut. He keksivät koiran jonkin matkaa ylempänä puron partaalla, missä puuhaili jonkin esineen kanssa. Kaikki juoksivat sinne. He näkivät sen kaluavan ison puhvelin luurankoa. Nälkäisen eläinparan täytyi kuitenkin tyytyä melkein pelkkään nuoleskelemiseen, sillä sudet eivät olleet jättäneet siihen edes senkään vertaa lihaa, että siitä olisi ollut sen pienimmän hampaan purtavaksi. Saaliinhimoiset eläimet olivat pureskelleet vieläpä ympärillä viruvat revityt nahankappaleetkin kuiviksi, ja luut kiilsivät kuin olisivat olleet veitsellä raapitut. Jos jotakuta tiedemiestä olisi käsketty valmistamaan luuranko museota varten, ei hän olisi voinut puhdistaa sitä huolellisemmin.