53. luku.
UUSI EPÄTOIVON KAUSI.
Kertomuksemme sankarit eivät kertaakaan koko aikana "Epätoivon laaksossa" oleskellessaan olleet tunteneet suurempaa alakuloisuutta kuin sinä iltapäivänä, joka seurasi heidän suuren ilmapallonsa loppua. He tiesivät tähän yritykseen panneensa kaiken kekseliäisyytensä, ja niin varmasti he olivat vakuutettuja siitä, että se olisi viimeinen, ettei kukaan heistä ajatellut uuden kokeen tekemistä. Kaikkien kolmen mieliala oli täydellisesti lamassa ja näytti muuttuneen viimein epätoivoksi.
Tietystikään se ei ollut samanlaista epätoivoa kuin tuntee se, joka tietää pikaisen ja varman kuoleman odottavan itseään. Heidän asemansa ei suinkaan ollut niin hirveä, mutta joka tapauksessa olivat heidän tunteensa katkerat. He tiesivät voivansa elää edelleen ehkä yhtä kauan siellä kuin missä tahansa muuallakin maan päällä, mutta minkä arvoista olisi elämä, kun he olisivat eristetyt kaikesta yhteydestä maailman kanssa? Nyt he nimittäin ehdottoman varmasti pitivät itseään iäksi suljettuina tuohon laaksoon.
Ei ainoallakaan heistä ollut lainkaan erakon taipumuksia. Ketä tahansa heistä olisi värisyttänyt ajatellessaan tulevansa pylväspyhimykseksi. Olisi voinut luulla, että Karl olisi ehkä tullut toimeen siellä, kun hänellä olisi ollut tutkittavana kirjoja ja luontoa. Tosin hän olisi sellaisten toverien kanssa voinut viettää vähemmän ikävää elämää kuin kumpikaan toisista, mutta vaikka hänellä olisi ollut sellaista ajanvietettä, on epäiltävää, olisiko hän saanut aikansa kulumaan. Ei nimittäin ole kovinkaan varmaa, että ihminen, joka tietää olevansa lopullisesti kokonaan yksin maailmassa, välittää paljonkaan ihmisten tai luonnon kirjoista.
Kun Kaspar ajatteli, että heidän yksinäisyyttään tulisi kestämään ikuisesti, tunsi hän veren hyytyvän suonissaan.
Hindun suru oli yhtäsuuri kuin hänen onnettomuustoveriensa. Hän kaipasi bambumajaansa Hindostanin kuumilla aavikoilla yhtä kovasti kuin toiset kotiaan kaukaisessa isänmaassaan Baijerissa.
Heidän asemansa ei tosin ollut yhtä huono kuin jos kukin olisi joutunut elämään aivan yksin. Moni hylkiöraukka autiolla saarella on tuomittu paljon onnettomampaan kohtaloon. He tiesivät ja tunnustivat sen. Kullakin oli kaksi toveria, mutta sitä ajatellessaan eivät he voineet olla miettimättä sitä tulevaa aikaa, ehkä ei kovinkaan kaukaista, jolloin joku heistä lähtisi laaksosta ilman köysiportaiden tai ilmapallojen apua. Sitten lähtisi toinenkin jättäen viimeisen heistä kolmesta yksin ja hyljätyksi.
Sellaisissa surullisissa mietteissä he viettivät sen päivän illan ja seuraavan aamusta iltaan. He eivät pitäneet mitään lukua ajasta ja jaksoivat tuskin koota niin paljon tarmoa, että saivat vaatimattoman ateriansa keitetyksi. Sekä suunnittelemis- että toimintahalu näytti luopuneen heistä iäksi.
Tällaista asianlaitaa ei voinut kauan jatkua. Niinkuin jo on sanottu, on ihmissieluun kätketty elpymisvoima. Niin kauan kuin ihminen elää, toivoo hän toipuvansa ankarimmastakin iskusta. Murtuneet sydämet ovat enemmän näennäisiä kuin todellisia. Särkyneimmilläkin on sellaiset väliajat, jolloin ne ovat täysin terveet. Orjalla kahleissaan, vangilla pimeässä tyrmässään, hylkiöllä autiolla saarellaan on ilonhetkensä, ehkä yhtä elävät ja pysyvät kuin kuninkaalla valtaistuimenaan tai valloittajalla riemuvaunuissaan.