Niiden nokkaa saattoi hyvin verrata pelargoniumin emiin tai paremminkin viimeksimainittua niiden nokkaan, koska tuo kukka on saanut näistä linnuista kasviopillisen lisänimensä.
Linnut olivat haikaroita, ei tavallisia Ciconioita, jotka rakentavat pesänsä Hollantiin tai saavat vieläkin vieraanvaraisemman vastaanoton unkarilaisten harjahirrellä pusta-aavikoilla, vaan paljon suurempikokoisa lintuja, lyhyesti sanoen sukunsa suurimpia, ajutantteja.
Ylös katsahtaessaan Karl heti tunsi sen lajin, samoin Kaspar ensi silmäyksellä. Ei tarvinnut pitkää tarkastelua eikä suurta luonnonhistorian tuntemusta eroittaakseen kuuluisan ajutanttilajin muista. Siihen riitti hyvinkin että oli kerran nähnyt sen joko elävänä tai kuvassa. Kumpikin veli oli nähnyt luonnossa tuollaisia lintuja Intian aavikoilla Kalkutan seuduilla.
Shikarin taas oli mahdoton erehtyä noiden siivekkäiden jättiläisten laadusta, kun oli tuhansia kertoja nähdyt "saastan korjaajien" ylväästi astelevan pyhän Gangeen hiekkarannoilla. Eikä hän tosiaan epäillytkään sitä, mitkä linnut nyt loivat varjonsa tälle yksinäiselle järvelle Himalajan vuoristossa. Varmuus sitä, että hänen yläpuolellaan olevat linnut olivat jättiläismäisiä Gangeen kurkia, Brahman pyhiä lintuja, sai hänet päästämään jonkunlaisen hurjistuneen huudon ja samalla pudottamaan "papusäkkinsä" veteen.
Hänen ei tarvinnut tarkastaa lintujen väriä huomatakseen niiden olevan tummanruskeita yläpuolelta ja valkeita alta. Ensi silmäys ilmaisi hänelle kyllin selvät tunnusmerkit: alastoman, korppikotkamaisen kaulan pussinkaltaisine tiilikivenpunaisine lisäkkeineen ja pyrstön alapuolella olevat sinertävänvalkeat silkkiset höyhenet, joita monien maiden naiset tuntevat ja käyttävät marabutin sulkien nimisinä.
Linnut lensivät hitaasti ja nähtävästi työläästikin kuin olisivat niiden siivet olleet väsyneet. Ne näyttivät hakevan jotakin ortta, missä saattaisivat lepuuttaa itseään.
Muutamia minuutteja myöhemmin selvisikin, että ne olivat tulleet laaksoon siinä tarkoituksessa, sillä tehtyään kierroksen pikku järven ympäri lakkasi kumpikin samalla hetkellä heiluttelemasta pitkiä siipiään ja laskeutui alas rannikolle vetäen siivet kiinni ruumiiseensa.
Se paikka, johon he olivat katsoneet sopivaksi laskeutua, oli pieneen niemekkeeseen liittyvä ulkonema, joka ulottui melkein liljojen kasvamispaikalle asti ja josta nuo kolme kahlaajaakin olivat laskeutuneet veteen. Koska miehet nyt seisoivat polviaan myöten vesikasvien joukossa, eivät he olleet kauempana kuin kahdenkymmenen askeleen päässä niemen kärjestä.
Laskeuduttuaan maahan haikarat seisoivat pystyssä rannalla ilmeisesti yhtä tietämättöminä noiden kolmen miehen olemassaolosta kuin jos he olisivat olleet vain liiaksi kasvaneita Pytagoraan pavun varsia, täysin kykenemättömiä tekemään mitään pahaa.
56. luku