Shikarin asema oli tosiaankin äärimmäisen vaarallinen, niin että Karl ja Kaspar, jotka nyt huomasivat olevansa verrattain hyvässä turvassa vainolta, huudahtivat vaistomaisesti. Molemmat luulivat uskollisen oppaansa ja seuralaisensa joutuvan perikatoon.
Ossarun näytti vaaran välitön läheisyys hämmentävän. Mutta sitä kesti vain hetkisen — ainoastaan silmänräpäyksen hän epäröi, koettaisiko päästä puulle asti. Huomatessaan, ettei hän voinut tehdä sitä oikein turvallisesti, kääntyi hän ja juoksi päinvastaiseen suuntaan.
Minne? Obeliskille. Niin, se pylväs, jolta hän oli aivan äsken laskeutunut alas, oli vain kymmenen askeleen päässä, ja Ossaru, joka nyt palasi sen luo, suoritti sen matkan vähemmällä kuin viidellä. Sinkauttaen pois nyt hyödyttömät aseensa hän tarttui kallionlohkareen ulkoneviin kohtiin ja kiipesi ylös sitä kuin orava.
Nyt oli hänellä hyvä tilaisuus käyttää koko ketteryyttään. Sekunti — puolikin sekuntia lisää — ja hän olisi myöhästynyt, sillä ennenkuin hän oli saapunut pylvään kärkeen, tunkeutui norsun kärsän kapea osa hänen puseronsa helman alle. Jos sen kangas olisi ollut sitkeämpää lajia, olisi Ossaru singonnut taaksepäin maahan nopeammin kuin hän oli kiivennyt.
Asiain näin ollen repesi puuvillakangas, joka oli haurasta pitkästä käytöstä ja ilman vaikutuksesta, kovasti rätisten. Vaikkakin shikarilta ryöstettiin näin hänen takkinsa takakappale ja hän paljastui jokseenkin häpeällisesti, oli hän kuitenkin tyytyväinen tietäessään, että hänen oli tätä seikkaa kiitettävä nahkansa pelastamisesta.
10. luku.
OSSARU OBELISKILLA.
Hetkeä myöhemmin seisoi Ossaru pylvään kärjessä. Mutta sielläkään hän ei suinkaan ollut täysin turvassa sillä takaa-ajaja ei ollut luopunut toivosta ulottua häneen. Päinvastoin heitti raivostunut eläin, huomatessaan shikarin puseron kehnon kankaan vetäneen sitä nenästä, kangaskaistaleen kärsästään ja asettuen seisomaan takajaloilleen heitti ruumiinsa pystysuoraan asentoon ja nosti etujalkansa korkealle obeliskia vastaan.
Olisi voinut luulla sen aikovan kiivetä ylös pylvästä myöten, ja sen se olisi varmasti tehnytkin, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta ei Ossaru kuitenkaan ollut turvassa, sillä norsun seisoessa takajaloillaan ja kurkoittaessa kärsäänsä täyteen pituuteen ei viimeksimainitun kärki ollut kauempana kuin kuuden tuuman päässä hänen jalkapohjistaan.
Shikari seisoi suorana kuin kuvapatsas jalustalla — vaikkakaan hänen kasvonpiirteensä eivät ollenkaan olleet kuvapatsasmaiset, ne kun olivat kaikkea muuta kuin liikkumattomat. Päinvastoin ilmeni niissä äärimmäistä hämmennystä. Eikä se ollutkaan ihmeellistä, sillä hän saattoi selvästi huomata, että jos norsun onnistuisi venyttää kärsäänsä vain kaksitoista tuumaa lisää pyyhkäisisi se hänet obeliskin huipulta kuin kärpäsen.