Hän seisoi siis kamalassa jännityksessä katsellen hirviötä, joka ponnisteli kaikin voimin ulottuakseen häneen.
Nämä ponnistukset se teki yhtä viisaasti kuin tarmokkaastikin. Tuo nelijalkainen ei ainoastaan kohonnut täyteen pituuteensa — seisoen, jos niin saa sanoa, varpaillaan —, vaan huomatessaan, ettei ollut kyllin korkea, se laskeutui jälleen neljän jalkansa varaan ja nousi sitten jälleen takajaloilleen koettaen kurkottautua yhä korkeammalle.
Joitakin kertoja se uudisti tämän yrityksen — koettaen joka kerta eri puolilta obeliskia — kuin toivoen, että maaperä pylvään ympärillä olisi jollakin kohdalla korkeammalla, niin että se voisi ulottua nuo kaksitoista tuumaa ylemmäksi, jotka se tarvitsi päästäkseen käsiksi uhriinsa.
Onneksi Ossarulle oli norsu ensimmäisellä yrityksellään ulottunut korkeimmalle, ja vaikkakin se yhä kiersi kalliopylvästä, ei se miltään reunalta voinut kurkottautua korkeammalle kuin että juuri sai kärsänsä kärjellä kosketetuksi sen pienen tasaisen paikan reunaa, jolla shikarin jalat sijaitsivat.
Ossaru alkoi olla tyytyväinen tähän asiain tilaan. Luultavasti hän olisi alkanut pitää asemaansa turvallisena, jollei eräs seikka olisi saattanut häntä levottomaksi. Se oli se, että hänen oli erittäin vaikea säilyttää tasapainoaan, hän kun seisoi niin pienellä pinnalla — pylväällä, jonka läpimitta oli vain vähän enemmän kuin hänen jalkansa pituus. Jos hän olisi ollut maassa, ei siinä olisi ollut mitään vaikeutta, mutta asia oli aivan toinen hänen seisoessaan kahdenkymmenen jalan korkeudessa. Hänellä oli täysi työ tasapainonsa säilyttämiseksi, kun alhaalla uhkaava hirveä vaara oli herpauttanut hänen hermonsa.
Vaikka Ossaru olikin vain "lempeä hindu", oli hän oikein rohkea, ja kun hän oli viettänyt suurimman osan elämästään shikarina, oli hän hyvin tottunut siihen vaaraan, että henki menisi. Jos hän olisi ollut arka tai tottumaton sellaisiin vaaroihin kuin oli tämä, joka nyt vaani häntä, olisi hän todennäköisesti sortunut pelosta ja pudonnut avuttomana sen armottoman hirviön hartioille, joka uhkasi tuhota hänet. Mutta niin urhoollinen kuin hän olikin, oli hänellä täysi työ tasapainonsa säilyttämisessä. Valitettavasti oli hänen pylväälle kavutessaan ollut pakko luopua villisianpeitsestään; muuten hän olisi sen avulla voinut tukea itseään. Hänen pitkä veitsensä oli yhä hänen vyössään. Sen hän veti esille — ei aikoen käyttää sitä vihollistaan vastaan, vaan ainoastaan paremmin säilyttääkseen tasapainonsa. Tosin olisi hän mielellään leikannut viipaleen pari norsun rustoisesta kärsästä, mutta hän ei uskaltanut taivuttaa ruumistaan etukumaraan asentoon, jotta ei hänen painopisteensä joutuisi tukipinnan ulkopuolelle ja siten aiheuttaisi hänen pelkäämäänsä seurausta.
Ainoa mahdollinen menettelytapa hänellä oli säilyttää ruumiinsa pystysuorassa asennossa, ja sen tietäen hän jännitti hermonsa äärimmilleen ja pysyi pystysuorana ja jäykkänä kuin pronssipatsas.
11. luku.
TÄYDELLINEN KEIKAUS.
Ossaru pysyi asennossaan muutamia minuutteja norsun kaiken aikaa jatkaessa ponnistelujaan ulottuakseen häneen.