Karl ja Kaspar, jotka istuivat sen puun oksilla, minne olivat vetääntyneet, olivat koko tämän näytöksen todistajina alusta loppuun asti. Ossarun tilanne olisi Kasparin mielestä ollut kyllin hullunkurinen herättääkseen naurua, jollei shikari olisi ollut niin suuressa vaarassa. Tuo vaara oli niin ilmeinen, että Kaspar katseli häntä kovin huolestuneena sensijaan, että olisi antanut valtaa millekään kevytmielisyyden tapaiselle tunteelle, Karlin ollessa yhtä peloissaan lopputuloksesta. Kumpikaan ei voinut tehdä mitään auttaakseen tai pelastaakseen Ossarua, aseettomia kun olivat, sillä molemmat olivat pudottaneet pyssynsä puuhun kiivetessään.
Olen sanonut Karlin olleen yhtä levottoman lopputuloksesta kuin veljensäkin. Oikeastaan hän oli levottomampikin. Tämä ei johtunut siitä, että hän piti Ossarusta enemmän tai olisi katkerammin surrut hänen kohtaloaan, jos hän olisi suistunut norsun kärsän ulottuville. Siinä ei ollut syy, vaan yksinkertaisesti siinä, että Karl selvemmin ymmärsi sen vaaran, mihin shikari oli joutunut.
Tarkasteltuaan norsun ponnisteluja vähän aikaa oli Kaspar tullut vakuutetuksi siitä, ettei se voinut ulottua Ossaruun — niin kauan kun viimeksimainittu säilytti tasapainonsa pylvään kärjessä. Karl oli niinikään varma siitä, ja molemmat rohkaisivat shikaria huudoillaan kehoittaen häntä pysymään lujana. Mutta pian Karl huomasi toisen seikan, jota ei Kaspar ollut tähän mennessä keksinyt, ja se herätti hänen sydämessään voimakkaamman pelontunteen kuin mikä täytti hänen veljensä mielen. Hän oli huomannut kallion vähän tutisevan joka kerta kun norsu kohosi sitä vastaan. Ossarukin huomasi hyvin tämän seikan ja oli huolestuneempi siitä kuin kumpikaan hänen tovereistaan, sillä hänen oli sen vuoksi yhä vaikeampi säilyttää tasapainoaan. Kasparkin huomasi vihdoin kalliopylvään tutisevan, mutta se ei herättänyt hänessä erikoista levottomuutta, koska hän kaiken jälkeen, mitä oli tapahtunut, uskoi Ossarun voivan säilyttää paikkansa. Ei shikarin putoaminen huolettanutkaan eniten nuorta kasvintutkijaa, vaan paremminkin eräs johtopäätös, jonka hän teki muutamasta seikasta, jota hänen vähemmän filosofinen veljensä ei huomannut.
Kallion tutiseminen oli herättänyt Karlin mielessä ajatuksen vaarallisesta mahdollisuudesta. Mikä se oli? Ne sanat, jotka hän nyt lausui Kasparille, selittävät sen.
"Oi veljeni!" huudahti hän huomatessaan vaaran, "jos kalliopylväs kaatuisi…"
"Ei siitä ole vaaraa", sanoi Kaspar keskeyttäen hänet, "se seisoo kyllä lujassa. Tosin näen sen vähän tutisevan, mutta vain peräti vähän, ja se tapahtuu vain silloin, kun tuo peto hyppää sitä vastaan. Minun luullakseni ei ole mitään vaaraa!"
"Mutta minä pelkään vaaran olevan lähellä", jatkoi Karl äänellä, josta ilmeni vähentymätön levottomuus. "Ei niin kauan", lisäsi hän, "kun eläin menettelee samoin kuin tähän asti, mutta se ei luultavasti kauan jatka tuota. Nuo olennot ovat ihmeellisen viisaita, ja jos se vain huomaa pylvään liikkuvan sen painosta, voi uusi ajatus herätä sen aivoissa, ja silloin ovat Ossarun hetket luetut."
"Ah, nyt rupean ymmärtämään sinua", sanoi Kaspar alkaen tulla yhtä levottomaksi kuin veljensäkin. "Se on tosiaankin paha juttu. Mitä on tehtävä? Jos meillä vain olisi pyssymme täällä ylhäällä, voisimme ryhtyä ampumaan petoa. Onnistuisimmepa sitten tappamaan sen tai emme, saisimme joka tapauksessa johdetuksi sen huomion pois Ossarusta ja ehkä voisimme estää sen ajattelemasta sinun mainitsemaasi suunnitelmaa. Jos lähtisimmekin alas ja ottaisimme pyssymme! Mikä estää meitä? Norsulla on liiaksi hommaa, ei se ennätä huomata meitä."
"Se on totta! Siinäpä on erinomainen ajatus, veli Kaspar."
"No, pankaamme se siis täytäntöön. Minä luisun alas maahan, sinä seuraat alimmalle oksalle asti, joten minä voin ojentaa pyssyt ylös sinulle. Pysy lujana, äläkä pelkää, Ossi!" lisäsi nuori metsästäjä kovemmalla äänellä puhutellen shikaria. "Me toimitamme sen pian pois sinun luotasi — kutitamme sen paksua nahkaa unssin parin lyijypanoksella."