Niin sanoen alkoi Kaspar nopeasti laskeutua oksalta oksalle Karlin seuratessa hitaammin jäljestä.
Kaspar oli päässyt puun alimmalle oksalle ja Karl sen yläpuolella olevalle, kun kova rysähdys, jota seurasi läpitunkeva huuto, pysähdytti kummankin etenemisen saaden heidät äkkiä kääntämään kasvonsa obeliskiin päin. Sen lyhyen ajan kuluessa, jonka heidän silmänsä olivat olleet suunnatut pois siitä, oli täydellinen muutos tapahtunut tuossa omituisessa näyssä. Korkean kivipilarin tilalla, joka oli kaksikymmentä jalkaa kohtisuoraan huipusta juureen asti, näkyi nyt sama pylväs maassa makaamassa melkein vaakasuorassa asennossa. Sen huipun alla oli murskautuneena suunnaton paljous taittuneita puiden lehviä ja oksia. Lähellä sen juurta, joka nyt oli kääntynyt ylöspäin ja törrötti melkein kohtisuorana, oli norsu — ei enää takajaloillaan, eikä ollenkaan jaloillaan, vaan selällään maaten, potkien suunnattomia kavioitaan ilmassa ja tehden tavattomia ponnistuksia päästäkseen jälleen jaloilleen. Ossarua ei näkynyt missään!
Karlin pelkäämä mahdollisuus oli käynyt toteen. Norsu, huomattuaan mahdottomaksi ulottua shikariin kärsällään — ja epäilemättä tuntien, ettei kalliopylväs ollut horjumaton — oli viimein pudottautunut neljälle jalalle ja sovittanut leveät hartiansa obeliskia vastaan sekä painaen sitä jykevän ruumiinsa suunnattomalla voimalla syössyt pylvään jysähtäen lähellä kasvavan kastanjapuun latvaa vastaan. Puun runko taipui painosta ja kaatui kovalla ryskeellä, niin että se kaikkine oksineen ja lehvineen kallistui maahan!
Norsu oli kaatunut samalla, se kun ei ollut osannut arvata obeliskin kaatuvan niin vähällä vaivalla, joten sen kömpelö ruumis oli kadottanut tasapainonsa siitä vauhdista, millä se oli ryhtynyt tähän ponnistukseen. Lyhyesti sanoen ei niistä neljästä, jotka muodostivat tuon kuvaelman kalliosta, puusta, nelijalkaisesta ja shikarista ainoakaan enää seisonut paikallaan sillä tarpeetonta on mainita, että Ossaru oli joutunut maahan obeliskin kaatuessa.
Mutta missä hän oli? Se kysymys heräsi sekä Karlin että Kasparin mielessä.
"Oi, veljeni", voihki Kaspar, "pelkään hänen saaneen surmansa!"
Karl ei vastannut mitään, mutta Kasparin kovalla äänellä lausuma ajatus ei kuitenkaan jäänyt ilman vastausta. Heti kun nuo sanat olivat päässeet hänen huuliltaan, kuulivat he kaatuneen kastanjan oksien seasta vastauksen sellaisella äänellä ja sellaisessa muodossa, että veljesten sydän alkoi sykkiä ilosta.
"Ei, nuoret sahibit", puhui näkymätön Ossaru, "en ole kuollut, en ole rahtustakaan vahingoittunut. Jos vain voin päästä vanhan kiertolaisen ohi, olen pelastunut ja terve kuin pukki. Nyt on juostava aivan henkensä kaupalla!"
Samalla hetkellä syöksyi shikari näkyviin puun oksien keskeltä, joiden alle hän oli aluksi hautautunut. Sitten hän juoksi täysin voimin sitä puuta kohti, jossa veljekset olivat löytäneet turvapaikan.
Paljon ennen kuin norsu oli päässyt jaloilleen, oli Ossaru saavuttanut täysin turvallisen aseman suuren puun ylempien oksien keskellä, minne Karl ja Kasparkin olivat jälleen kiivenneet ajattelematta enää ampuma-aseitaan.