"Ennenkuin sarvilintu alkaa munia, valitsee se jostakin puusta onkalon, joka on kyllin suuri suojatakseen sen rakentaman pesän ja myöskin sen oman ruumiin. Niin pian kuin pesä on valmis ja munat munitut, istuutuu naaraslintu niiden päälle, ja jää siihen, ei ainoastaan siksi kun munat ovat haudotut, vaan pitkäksi aikaa jälkeenpäin niin, aivan siihen asti kun poikasilla on melkein täydellinen untuvapeite ja kun ne kykenevät huolehtimaan itsestään. Jotta se voisi suojella itseään hautomisaikana näätiä, hillereitä, faaraorottia ja kaikkia sellaisia 'tuhoeläimiä' vastaan, panee koiras toimeen joko ihmeellistä vaistoa tai viisautta todistavan suunnitelman. Niin pian kuin sen naaras on kyyristynyt munien päälle, ryhtyy se työhön salamuurarin tapaan. Käyttäen suuria sarvellisia leukaluitaan ensin muurilaastakaukalona ja sitten muurauslastana, se muuraa umpeen pesän sisäänkäytävän jättäen vain sen kokoisen aukon, että naaraan nokka juuri täyttää sen. Aine, jota se käyttää tähän tarkoitukseen, on jonkinlaista tahmeaa liejua, jota se hankkii läheisestä purosta tai rämeestä ja joka muistuttaa jonkun verran sitä, mitä tavallinen kotipääskynen käyttää oman omituisen pesänsä rakentamiseen. Kuivuneena tämä lieju muuttuu erittäin kovaksi pitäen puoliaan minkä yritteliään tungettelijan hampaita ja kynsiä vastaan tahansa, yhtä hyvin linnun kuin nelijalkaisenkin. Ei edes liukas puukäärmekään voi löytää kyllin tilaa luikerrellakseen pesään, kun naaraan sarvinen nokka pistää ulos pesän aukosta. Emä, jolla ei näin ole mitään pelkoa joutua ahdistetuksi, jatkaa rauhallisesti hautomistaan!"
Kun Ossaru oli päässyt näin pitkälle selityksissään, keskeytti Kaspar hänet eräällä kysymyksellä.
"Mitä!" sanoi hän, "istuu koko ajan — viikkokausia, otaksun — tulematta milloinkaan ulos ja tuulettelematta itseään? Ja kuinka se saa ruokansa?"
Kasparin lausuessa nämä sanat ja ennenkuin Ossaru oli ennättänyt vastata, kuului heidän korviinsa ääni, joka tuntui tulevan heidän yläpuoleltaan taivaan laelta. Se oli oikein omiaan herättämään kauhua sellaisissa, jotka eivät olleet koskaan ennen kuulleet sitä tai eivät tienneet mikä sen aiheutti. Se oli jonkinlainen lepattava, kahiseva ääni tai paremminkin sarja ääniä, jotka muistuttivat voimakkaan myrskyn nopeasti toinen toistaan seuraavia puuskia.
Samalla hetkellä kuin Ossaru kuuli sen, tiesi hän mitä se oli. Vastaamatta suoraan Kasparin kysymykseen hän vain sanoi:
"Odottakaahan hetkinen, sahib. Tuossa tulee uros sarvilintu. Se näyttää teille kuinka naaras saa ruokaa."
Tuskin olivat nuo sanat päässeet shikarin huulilta, kun tuon omituisen äänen alkuperä selvisi hänen tovereilleen. Sen aiheuttaja ilmestyi heidän eteensä suuren linnun muodossa, joka lensi heidän puunsa ohi voimakkain siiveniskuin sykomoria kohti, jossa pesä oli.
Hetkeä myöhemmin se näkyi asettuvan eräälle aukon alapuolella olevalle varren muhkuralle. Ossarun ei tarvinnut tovereilleen sanoa, että koirassarvilintu oli laskeutunut siihen. Suuri nokka, jonka kärki muistutti sitä, minkä he jo olivat nähneet pistävän ulos reiästä ja mikä jälleen näkyi liikkuvan siinä, sekä sen yläpuolella suunnaton kypärän muotoinen kasvannainen, kohoten päälaen ylle ja ulottuen muutamia tuumia pitkin ylemmän leukaluun kärkeä, jota olisi voinut pitää toisena nokkana — tämä omituinen lisäke ei voinut kuulua millekään muulle linnulle kuin sarviharakalle.
15. luku.