Vaikka ei Karl ollut koskaan nähnyt ainoaakaan tällaista lintua elävänä, oli hän tarkastellut täytettyjä näytekappaleita museoissa eikä hänen ollut ollenkaan vaikea tuntea lintua. Hän saattoi todeta sen lajinkin, sillä sarvilintuja on monta lajia, jotka tunnetaan sukunimellä Bucerus. Heidän edessään oleva oli Bucerus rhinoceros tai "sarvikuonolintu", jota myöskin sanottiin "sarvilinnuksi" ja toisinaan "sarvelliseksi Intian korpiksi" sen osittaisen yhdennäköisyyden mukaan, mikä sillä on sekä ulkomuodossa että tavoissa tuonnimisen hyvin tunnetun linnun kanssa.
Ossaru ei ollut liioitellut näiden lintujen kokoa verratessaan niitä hanheen. Päinvastoin hän melkein oli tasoittanut niiden suhdetta, sillä tämä, josta nyt oli kysymys, näytti paljon suuremmalta kuin naaras- tai koirashanhi. Se oli varmasti pitempi kuin kolme jalkaa — laskettuna pyrstön kärjestä käyrän nokan huippuun, mikä nokka jo itsessään oli melkein jalan pituinen! Sen selkä oli musta ja vatsapuoli kellertävän valkea, kun taas pyrstösulat olivat kirkkaan valkoiset — vain leveä musta juova kulki niiden poikki lähellä keskustaa. Sen nokka samoin kuin heidän aikaisemmin näkemänsä naaraankin oli kellahtava ylemmän leukaluun juuren kohdalta, kun taas kypärän muotoinen kasvannainen oli mustan ja valkean kirjava.
Ossarun oli kerrottava heille melkein kaikki, mitä hän tiesi tuosta omituisesta linnusta, sillä vaikkakin Intiassa on muutamia kotimaisia sarvilintulajeja, ei se suinkaan ole mikään tavallinen eläin edes omilla syntymäsijoillaan.
Karl olisi voinut puhella heille paljon enemmän sen eri lajeista ja tavoista, ja epäilemättä hän olisi sen tehnytkin, jos he olisivat olleet toisenlaisissa olosuhteissa. Mutta sellaisessa tilanteessa, vihaisen norsun piirittäessä heitä puun alapuolella ja heidän nyt seuratessaan mielenkiinnolla linnun liikkeitä, ei Karl tuntenut ollenkaan halua luennoida lintu-oppia. Hän olisi voinut kertoa lintutieteilijöiden olevan hyvin eri mieltä sarvilinnun luokittelemisesta — muutamat kun sijoittavat sen tukaanien joukkoon, toisten väittäessä sen kuuluvan variksen sukuun. Sen suunnaton nokka, joka ei ole missään suhteessa sen ruumiiseen, ei ole sen ainoa yhtäläisyys tukaanin kanssa. Niinkuin nekin, sinkauttaa se ruokansa ilmaan siepaten sen kiinni ja nielaisten, kun se putoaa. Mutta toisin kuin tukaanit, ei se voi kiivetä puihin eikä siis kuulu kiipijäin lahkoon. Sitä sanotaan kaikkiruokaiseksi, ja siinä suhteessa se muistuttaa variksia ja korppeja. Mutta, niinkuin jo sanottu, sarvilintuja on monta lajia, ja useimmat kirjoittajat ovat sekoittaneet näiden lajien tapoja, jotka eivät suinkaan ole samanlaisia. Afrikalla on omat lajinsa, Intialla ja sen saarilla omansa, ja Uusi Guinea on tunnettu paristakin omasta erikoislajistaan.
Nämä kaikki eroavat toisistaan ei ainoastaan koon, värin, nokan muodon ja sen yläpuolella olevan kasvannaisen suhteen, vaan myöskin siihen ruokaan nähden, millä ne elävät. Afrikan sarvilinnut esimerkiksi ja joku aasialainen laji ovat lihansyöjiä, vieläpä jotkut aivan raatojen syöjiä. Ne ovat saastaisia lintuja, joiden liha ja sulat haisevat eltaantuneilta samoin kuin korppikotkienkin. Toiselta puolen taas on sellaisia lajeja Intian saarilla — etenkin Molucca-saarilla — joiden ainoana ruokana on muskottipähkinä, mikä antaa niiden lihalle erinomaisen hyvän tuoksun ja maun sekä vaikuttaa sen, että Itämaan herkkusuut haluavat sitä kovasti. Tämän lajin nokkaan ilmestyy määrätyn ajan kuluttua muutamia kouruja ja uurteita. Koska näitä vakoja nähdään vain vanhojen lintujen nokassa, luulevat Moluccaan asettuneet saksalaiset siirtolaiset niiden osoittavan lintujen ikää, niin että joka poimu merkitsee yhtä vuotta. Tästä syystä ovat siirtolaiset antaneet sille nimen vuosilintu.
Niinkuin jo sanoin, tunsi Karl kaikki nämä sarvilinnun luonnonhistoriaan kuuluvat seikat, mutta sillä hetkellä ei hän ajatellutkaan niiden ilmaisemista tovereilleen, koska kaikki kolme olivat liiaksi syventyneet koiraslinnun liikkeiden tarkastelemiseen. Ilmeisesti se ei ollut kasvissyöjä, sillä sen laskeutuessa alas saattoivat he nähdä sen nokasta riippuvan pitkän sylinterin muotoisen esineen, jonka he voivat todeta kuolleen tarhakäärmeen kappaleeksi, siinä kun oli vain pää ja palanen ruumista jäljellä. Niinikään oli ilmeistä, ettei sen toveri ollut tottunut kasvisravintoon, sillä siitä tavasta, millä koiras puuhaili, näkivät katselijat tuon silvotun matelijan olevan tarkoitetun sille. Epäilemättä se oli sen päivällinen, sillä nyt oli se vuorokauden aika.
Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan. Melkein samalla hetkellä, jolloin sen ruuanhankkija istuutui puun ulkonemalle, heitti se päännykäyksellä käärmeen kappaleen ilmaan ja sitten sieppasi sen alas pudotessa — ei nielaistakseen sitä, vaan ainoastaan saadakseen siitä paremmin kiinni ja voidakseen antaa sen näppärämmin toverinsa leukaluihin, jotka pistivät näkyviin aukosta ja avautuivat ottamaan sitä.
Seuraavalla hetkellä siirtyi tuo maukas pala koiraan nokasta naaraan nokkaan, ja sitten katosivat norsun torahampaan tapaiset leukapielet onkaloon pusertaen käärmettä väliinsä.
Uros ei viipynyt enää hetkeäkään kauemmin puussa. Se oli tarjonnut toverilleen päivällisen, ja ehkä sen oli nyt tuotava sille jälkiruoka. Joka tapauksessa se kohosi heti ilmaan räpytellen siipiään yhtä kajahtelevasti kuin tullessaankin, mutta tällä kerralla liittyi tuohon ääneen sen sarvisten leukaluidenkin kalina kuin parin kastanjetin helinä, saaden aikaan äänen, joka ei ainoastaan ollut kummallinen, vaan myöskin omiaan herättämään levottomuutta äkkinäisissä.
16. luku.