NELIJALKAINEN MURTOVARAS.
Linnun lähdettyä, joka oli saanut opettaa meidän nuorille seikkailijoillemme niin mieltäkiinnittävän luvun luonnonhistoriaa, valtasi norsu jälleen heidän huomionsa. Ei sen vuoksi, että sen liikkeissä olisi ollut mitään uutta, sillä se menetteli aivan samoin kuin aikaisemminkin, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että he tiesivät olevansa pakotettuja pysymään puussa niin kauan kuin se käveli maassa. Luonnollisestikin he loivat silmänsä alas siihen nähdäkseen, eikö se tehnyt mitään poislähtemisen merkkiä. He eivät voineet nähdä mitään sellaista. Ei pieninkään liikahdus ilmaissut sen aikovan poistua.
Kun he olivat vaipuneet tarkastelemaan piirittäjäänsä, eivät he luonnollisestikaan kiinnittäneet huomiota sikomoriin. Eivät he olisi kääntyneetkään uudestaan tuohon puuhun päin — ei ainakaan hyvään aikaan, jollei heidän korviinsa olisi kuulunut ääni, joka tuntui tulevan sarvilinnun pesästä päin. Se oli pehmeä ja melkein valittava ääni, erilainen kuin sarvilinnun päästämä, eikä se muistuttanutkaan minkään linnun ääntä. Se oli paremminkin jonkun nelijalkaisen äännähdyksen kaltainen, tai se olisi myöskin voinut olla ihmisääni, joka toisti muutamia kertoja tavun "vyä".
Ossaru saattoi heti ensi kerralla sanoa, ettei se ollut linnun eikä ihmisolennon ääni. Melkein yhtä pian tulivat toisetkin vakuutetuiksi siitä, ettei se ollut kumpikaan, sillä luodessaan silmänsä sykomoriin päin he huomasivat samalla ulkonemalla, jossa äsken oli istunut urossarvilintu, aivan erilaisen olennon — lyhyesti sanoen nelijalkaisen.
Jos tämä olisi sattunut ameriikkalaisessa metsässä, olisivat he voineet otaksua eläintä pesijäkarhuksi, vaikkakin hyvin suureksi. Tarkemmin tutkiessa olisi saattanut huomata paljon yhdennäköisyyttä ja myöskin eroavaisuutta. Sillä oli samoin kuin pesijäkarhullakin kämmenjalkaiset jalat, lihava pyöreä ruumis ja hyvin paksu karvainen häntä, joka oli kiemuralla niinkuin tuolla ameriikkalaisellakin eläimellä. Se erosi kuitenkin viimeksimainitusta siinä, että sen turpa oli lyhyt ja pyöreä, jonkun verran kissamainen, eikä pitkä ja hoikka, kun taas sen karvat tai paremminkin turkin muodosti paksu tasainen, yli ruumiin, raajojen ja hännän ulottuva peite, joka näytti sileältä, kiiltävältä pinnalta. Sen pääväri oli hyvin tumman ruskea, jossa oli kullankeltaisia juovia ja täpliä. Kaspar huomautti sen nähdessään, että se oli kauneimpia eläimiä, mitä hän oli milloinkaan nähnyt.
Luonnontutkija Cuvier oli tehnyt saman huomautuksen kauan ennen Kasparia. Niin sanoi Karl kuullessaan veljensä huulilta livahtavan arvostelun.
Ossaru tiesi eläimen olevan "vyä", mikä nimi on johdettu sen tavallisesta äänestä, sekä sanoi sitä toisinaan nimitettävän myöskin "tshetvaksi" tai "pandaksi".
Kuullessaan Ossarun mainitseman nimen ja etenkin kuullessaan eläimen itsensä sen lausuvan, saattoi Karl todeta, mikä eläin se oli, ja antaa sille toisenkin nimen, sen, jonka Frederick Cuvier oli sille pannut, nimittäin Ailurus. Tämä on sukunimi, jonka se on saanut tähän asti häiritsemättä omistaa, koska ei niitä ole keksitty mitään muita lajeja, joten se ei ole tarvinnut mitään tarkempaa nimitystä. Mutta kaikesta huolimatta on sille annettu yksi lisänimi. Kiiltävän turkkinsa mukaan on sillä myöskin nimi Ailurus fulgens.
Vaikkakin ankarammat luonnontutkijat noudattaen taipumustaan turhantarkkuuteen ovat luoneet tästä eläimestä eri suvun, ei mikään eroita sitä ulkomuodon tai tapojen suhteen mäyristä, pesijäkarhuista tai muista sellaisista petoeläimistä. Niinkuin nekin saalistaa se lintuja ja niiden munia sekä myöskin pienempiä nelijalkaisia. Sitäpaitsi se kiipeää ketterästi puuhun samoinkuin pesijäkarhukin.
Se asento, missä tämä meidän kuvattavanamme oleva "panda" oli silloin kun Karl ja Kaspar sen huomasivat ensiksi, ilmaisi sen kykenevän kiipeämään. Sen puuhat heti tämän jälkeen todistivat taas sen pitävän linnun munista. Se ei ollut viipynyt minuuttiakaan heidän näkyvissään, ennenkuin he huomasivat sen haeskelevan sarvilinnun munia. Ehkä sillä sitäpaitsi oli aikomus maistaa niiden omistajan lihaa.