Karl ja Kaspar pysyivät paikoillaan puussa, katsellen tätä outoa näkyä kasvoillaan kauhun ilme. Shikari menetteli toisin. Hän ei enää pysynyt ylhäällä. Niin pian kuin hän oli nähnyt norsun täydelleen joutuvan tuon lentohiekan syleilyyn, joka oli ollut vähällä nielaista hänenkin kalliin olentonsa, laskeutui hän ketterästi alas oksilta.
Muutamia hetkiä hän seisoi järven rannalla katsellen eläimen turhia ponnistuksia vapauttaa itsensä, kaiken aikaa puhelen sille ja ilkkuen sitä ilkein sanoin, sillä Ossaru oli erittäin suuttunut paitansa menettämisestä. Kun lopulta ei enää ollut vedenpinnan yläpuolella muuta näkyvissä norsun kärsästä kuin viimeiset kaksitoista turmaa, ei shikari enää jaksanut hillitä itseään. Vetäen esille pitkän veitsensä hän syöksyi veteen ja erotti yhdellä leikkauksella tuon lihaskappaleen sitä kannattavasta varresta kuin olisi sirppi tasoittanut pehmeää mehevää ruohoa.
Katkaistu putki vaipui silmänräpäyksessä pohjaan. Muutamia punaisia kuplia vain kohosi pinnalle ja ne olivat viimeiset merkit, jotka ilmaisivat tuon suuren norsun katoamisen maan pinnalta. Se oli vajonnut alas syvään hiekkaan maatuakseen siellä, ehkä monien sukupolvien kuluttua taas joutuakseen kaivetuksi ylös jonkun ihmettelevän kivenlouhijan lapion ja kärkikuokan avulla.
Niin olivat seikkailijamme omituisen sattuman avulla vapautuneet ikävästä naapurista tai paremminkin vaarallisesta vihollisesta, jopa niin vaarallisesta, että jollei jokin sellainen sattuma olisi tullut heidän puolelleen, on vaikea arvata kuinka he olisivat päässeet eroon siitä. Ei enää ollut kysymys luotien lennättämisestä sen ruumiiseen ja sen tappamisesta sillä tavalla. Heidän ruutinsa tuhoaminen oli tehnyt sen suunnitelman tyhjäksi ja kolme panosta, jotka heillä vielä oli jäljellä, eivät olisi riittäneet senlaatuisista pyssyistä kuin heidän oli.
Epäilemättä olisivat niin reippaat metsästäjät kuin Kaspar ja Ossaru ja niin sukkela ja kekseliäs mies kuin Karl ennen pitkää huomanneet jonkin keinon pettää norsua ja lopettaa sen. Mutta siitä huolimatta he olivat hyvin mielissään tuosta omituisesta seikasta, joka oli vapauttanut heidät tästä välttämättömyydestä, ja he onnittelivat itseään niin suotuisasta lopputuloksesta.
Kuullessaan heidän puhelevan yhdessä ja huomatessaan, etteivät he enää olleet puussa, sukelsi Fritz, joka oli tänä aikana hiiviskellyt vain muutamia askelia paikaltaan, esiin piilostaan ja tuli hypellen heitä kohti. Vähän aavisti Fritz, uidessaan salmen poikki päästäkseen herrojensa luo, että se suuri nelijalkainen, joka oli niin usein ajanut sitä takaa, oli sillä hetkellä niin kovin lähellä sitä, ja että sen omat kynnet vettä halkaistessaan olivat vähällä raapaista hirveää kärsää, joka oli nyt typistynyt aikaisemman itsensä tyngäksi!
Mutta vaikka ei Fritz tiennytkään mitään tuosta omituisesta tapauksesta, joka oli sattunut sen poissa ollessa, ja mahdollisesti ihmetteli mihin suuntaan vihollinen oli lähtenyt, ilmaisi sille sen uidessa salmen poikki muutamilla kohdin näkyvä veden punainen väri tai luultavammin veren tuoksu siinä, että jokin verinen kohtaus oli sattunut. Se päästi muutamia kiihtyneitä haukahduksia uljaasti halkaistessaan aaltoja.
Fritz sai osakseen onnitteluja. Vaikkakin tuo uskollinen eläin oli paennut joka kerta hyökkäyksen esineeksi joutuessaan, ei kukaan ajatellut alentaa sen kelpo koiranluontoa. Se oli vain ilmaissut viisasta arvostelukykyä, sillä kuinka sen olisi ollut mahdollista pitää puoliaan niin hirveää vihollista vastaan? Se oli siis tehnyt parhaiten livistäessään tiehensä, sillä jos se olisi typerästi pysynyt paikallaan ja menettänyt henkensä ensimmäisessä kahakassa obeliskin luona, voisi norsu vieläkin olla elossa ja piirittää heitä puussa. Sitäpaitsi oli Fritz päästänyt ensimmäisen varoitushuudon ja siten antanut heille aikaa varustautua ottamaan hyökkäystä vastaan.
Kaikki seurueen jäsenet pitivät Fritziä palkinnon arvoisena, ja Ossaru oli päättänyt, että se saisi sen päivällisekseen norsun kärsän muodossa. Mutta kahlatessaan takaisin jokeen huomasi shikari surukseen, että tuo kelpo koira tulisi pettymään, koska hänen niin taitavasti katkaisemansa kappale oli joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin ne muut osat, joista se oli erotettu, ja oli nyt syvällä hiekkapinnan alapuolella.
Ossaru ei ollenkaan yrittänyt kaivaa sitä enää ylös. Hän tunsi terveellistä pelkoa tuota petollista pohjaa kohtaan ja astellen varovasti sillä hän ei viivytellyt ollenkaan palatessaan rannalle ja seuratessaan tovereitaan, jotka jo olivat lähteneet veden partaalta ja kulkivat raunioina olevaa majaa kohti.