Hyvällä kaukoputkella voit erottaa useampaa lajia nelijalkaisia käyskelemässä noilla viheriöillä laitumilla, monenlaisia lintuja lentelemässä ja toisia ilakoimassa järven pinnalla.
Sinua houkuttaisi nähdä lähistössä joku suuri kartano. Tähyilisit kenties joka suuntaan odottaen, pilkistäisikö puiden seasta esiin savupiippuja ja torninhuippuja. Mutta nämä toiveesi pettäisivät.
Toisella puolen laaksoa, lähellä ympäryskallion juurta, voisit nähdä valkoista huurua nousevan maan pinnalta. Olisi erehdys luulla sitä savuksi. Sitä se ei ole, vaan kuumasta lähteestä kohoavaa höyryä; tämän lähde pulppuilee kallion kyljestä ja muodostaa pienen purosen, joka ikäänkuin hopeainen juova yhdistää sen järveen.
Mielistyneenä tämän viehättävän laakson näkemiseen tahtoisit päästä käymään siellä. Laskeutuisit Khumularin korkeaa viettävää rinnettä ja ponnistellen sitä ympäröivien rosoisten juurikukkulain läpi saavuttaisit viimein tuon kiertojyrkänteen äyrään. Mutta siihen sinun olisi pysähdyttävä. Siitä ei mene alaspäin minkäänlaista polkua, ja jos aikomuksesi on vielä päästä tuon hymyilevän järven rannoille, niin sinun on laskeuduttava kalliolta köyttä tai köysirappusia myöten useampia satoja jalkoja.
Jos on kumppaneita apuna, niin tämä onnistuukin. Mutta laaksoon kerran päästyäsi voit palata sieltä samoin ainoastaan köysirappusia kiipeämällä; muuta mahdollisuutta ei ole.
Laakson laidassa havaitset eräässä paikassa aukon kalliossa ja voit kuvitella yrittäväsi sitä tietä päästä vuoren kupeelle. Aukon suun voikin saavuttaa helposti lievää ylämaata kulkien, mutta vaellettuasi sen läpi huomaatkin sen vain johtavan erääseen solaan, itse laaksoa muistuttavaan aukeaan, jota molemmin puolin rajoittavat äkkijyrkät kallioseinät. Tämä sola on puolittain jäätikön peittämä, jonka pintaa sinun on laskeuduttava jonkun matkaa alaspäin. Tämän laskutaipaleen suoritettuasi huomaat jäätikön katkeavan, ja edessäsi on suuri halkeama, sata jalkaa syvä ja sata leveä. Etemmäksi et voi päästä silloittamatta halkeamaa, ja jos onnistuisitkin tekemään sillan sen yli, niin tapaisit alempana toisia vieläkin syvempiä ja leveämpiä, joiden yli sinun olisi mahdoton päästä.
Jos sitte pyörrät takaisin ja tarkastelet tuota omituista laaksoa, johon olit laskeutunut, niin näet siellä monenlaisia puita, monenlaisia nelijalkaisia, monenlaisia lintuja ja hyönteisiä — tapaat siellä joka lajia elollista elämää, paitsi ihmisolentoja. Mutta jos et tapaakaan ihmistä, niin löydätpä kumminkin jälkiä hänestäkin. Likellä kuumaa lähdettä huomaat ikäänkuin jonkinlaisena nojana kalliota vastaan alkuperäisen kivenlohkoista rakennetun majan, joka on rapattu puron uomasta otetusta liejusta. Astut sisään. Huomaat sen tyhjäksi ja kylmäksi, aivan asumattomaksi. Kalustoa ei ole. Soran ja ruohon peittämiä kivisiä alustoja, joilla nähtävästi on nukuttu tai maattu, ja pari kolme graniittilohkoa, joilla arvatenkin on istuskeltu. Siinä kaikki. Muutamia nahankappaleita riippumassa seinillä ja eläinten luita hajallaan ulkopuolella maassa — merkkejä sen ruuan laadusta, jolla majan asukkaat ovat mahtaneet elää. Metsästäjiä ne ovat varmaankin olleet. Se kai lienee sinun luonnollinen otaksumasi.
Mutta miten ne joutuivat tähän laaksoon ja kuinka pääsivät sieltä pois? Tietenkin ne laskeutuivat sinne samalla tavalla kuin sinäkin ja sitten taas kiipesivät pois köysiportaita myöten.
Tähän päätökseen varmaankin tulisit; ja se olisikin tyydyttävä selitys, jollei ottaisi lukuun erästä seikkaa, johon nyt juuri kiinnitämme huomiota.
Tutkiessasi jyrkänteen sisäseinää kiintyy silmäsi omituiseen ilmiöön. Havaitset kapean viirun eli pikemminkin sarjan likekkäin olevia viiruja, jotka nousevat pystysuorasti kallion juurelta ylöspäin. Siirtyessäsi lähemmäksi näitä merkillisiä juovia huomaatkin niiden olevan rappusia; alimmaiset nojaavat maahan ja ulottuvat reunakkeelle, jolle toiset on asetettu; nämä taas ulottuvat toiselle reunakkeelle, jossa on pohja kolmansille rappusille, ja samalla tapaa jatkuu kuusi rappukerrosta.