Ensi katsannolla näyttäisi siltä kuin olisivat nuo majassa asuneet, entiset luonnonkansalaiset poistuneet laaksosta näiden rappusten avulla. Tämä olisi taaskin luonnollinen päätelmä, jollei sitä vakuuttaisi vääräksi seuraava seikka: rappuset eivät jatku jyrkänteen yläreunaan asti! Pitkä taipale, joka vaatisi vielä parit kolmet samanlaiset tikkaat, on täyttämättä ylimmäisten rappusten ja jyrkänteen äyrään välillä, ja tuota väliä ei ole voitu kiivetä ilman lisätikkaita. Missä ne ovat? Tuskin on luultavaa, että ne oli nostettu ylös, ja jos ne olisivat pudonneet takaisin laaksoon, olisivat ne vielä siellä. Mutta maassa ei sellaisia ole.
Mutta näitä arvailuja ei ole tarvis jatkaa. Pikainen kallion tarkastelu riittää vakuuttamaan sinulle, että aikomus kiivetä ylös asti rappusia myöten ei olisi onnistunut. Reunake, jolle ylimmäisten tikkaiden yläpää ulottuu, olisi osoittautunut liian kapeaksi kannattamaan toisia, tai paremmin sanoen: ylempänä olevat ja ulkonevat kalliot olisivat tehneet mahdottomaksi sijoittaa rappusia tuolle mainitulle reunakkeelle. On ilmeistä, että aietta oli yritetty panna toimeen, mutta että se oli hylätty.
Itse yrityksen laatu jo ilmaisee, että sen tekijäin on täytynyt joutua epätoivoiseen tilanteeseen — vangeiksi tuohon jyrkänteiden ympäröimään laaksoon, ilman muuta pelastumisen keinoa kuin minkä ehkä itse keksisivät.
Ja vielä enemmänkin. Tutkittuasi paikan tarkasti voit tulla siihenkin tulokseen, että heillä ei ole ollutkaan mahdollisuutta päästä pois tuosta merkillisestä vankilasta, ja ajatuksesi jäävät vain harhailemaan uusissa arvailuissa: keitä nuo ovat olleet, jotka ovat eksyneet tähän syrjäiseen maailman kolkkaan; miten he joutuivat laaksoon ja kuinka pääsivät sieltä pois; ja vihdoin, pääsivätkö he sieltä ensinkään.
Arvailusi ja otaksumasi tulevat loppupäätökseen, jahka olet lukenut Saarroksissa Himalajalla.
3. luku.
KASVIENKERÄÄJÄ JA HÄNEN TOVERINSA.
Karl Linden, nuori saksalainen ylioppilas, joka oli ottanut osaa vallankumouksellisiin taisteluihin 1848, oli maanpakoon ajettuna hakenut turvapaikan Lontoosta. Niinkuin enimmät pakolaiset, oli hänkin varaton. Mutta hän ei ollut heittäytynyt joutilaisuuteen, vaan oli hakenut tointa ja saanutkin semmoisen eräässä noista upeista kasvitarhoista, joita tavataan maailman pääkaupungin esikaupungeissa. Hänen kasviopilliset tietonsa herättivät heti hänen esimiehensä, taimitarhan omistajan, huomiota. Tämä oli noita yritteliäitä ja reippaita miehiä, jotka, tyytymättä viljelemään yksistään niitä puita ja kukkakasveja, jotka jo ovat löytäneet tiensä puutarhoihimme ja kasvihuoneisiimme, kuluttavat suuria summia rahaa lähettämällä asiamiehiä kaikkiin maan ääriin etsimään ja toimittamaan kotimaahan uusia harvinaisia ja kauniita lajeja.
Nämä asiamiehet — kasvitieteelliset keräilijät eli "kasvinmetsästäjät", kuten heitä sopinee nimittää — ovat tehtäväänsä suorittaessaan tutkineet ja yhä tutkivat maapallon kaikkein kaukaisimpia ja asumattomimpia seutuja. Semmoisia ovat synkät aarniometsät Amazonin, Orinocon ja Oregonin varrella Amerikassa, Afrikan kuumat seudut päiväntasaajan vaiheilla, Intian troopilliset viidakot, Itämaan saarien rehevät metsät — lyhyesti sanoen, kaikki seudut, mistä ikänä saattaa löytää ja hankkia uusia kasvimaailman ja metsän kauneuksia.
Etevän kasvitieteilijän Hookerin suorittamat Sikhimin Himalajan tutkimukset — niiden tulokset on kerrottu matkakirjassa, joka vetää vertoja suuren Humboldtin vastaavalle teokselle — olivat kiinnittäneet huomiota tämän vuoriston runsaaseen ja monipuoliseen kasvistoon. Tästä oli seurauksena, että tuo yritteliäs tarhuri, joka oli antanut Karl Lindenille väliaikaista tointa puutarhassaan, siirtikin hänet tärkeämmälle ja hauskemmalle työmaalle lähettämällä hänet "kasvinmetsästäjänä" Tibetin Himalajalle.