Veljensä Kasparin seuraamana matkusti nuori kasvitieteilijä Kalkuttaan ja viivyttyään siellä vähän aikaa lähti taipaleelle kohti Himalajaa, suunnaten kulkunsa jokseenkin suoraan pohjoiseen Gangesin kaupungista.
Hän oli saanut itselleen oppaaksi erään kuuluisan hindu-metsästäjän eli "shikarin", nimeltä Ossaru. Tästä miehestä tuli noiden kahden veljeksen ainoa seuralainen ja kumppani, jollemme lue sellaiseksi suurta pystykuonoista ajokoiraa, jonka veljekset olivat tuoneet mukanaan Euroopasta ja joka tunsi nimen Fritz.
Nuori kasvitieteilijä oli tullut Intiaan varustettuna suosituskirjeellä Kalkuttan kasvitieteellisen puutarhan johtajalle, joka laitos on maineessa ympäri maailmaa. Siellä hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, kun hän saapui tuohon Idän kaupunkiin, ja sinä aikana, jonka hän siellä viipyi, hän oli pannut paljon aikaa sen kokoelmain tutkimiseen. Olivatpa paikalliset viranomaisetkin, jotka suhtautuivat mielenkiinnolla hänen retkeensä, panneet kaikkensa opastaaksensa häntä tien valinnassa — mikä kyllä ei ollut paljon, sillä se osa Himalajaa, jota hän aikoi tutkia, oli siihen aikaan englantilaisille terra incognita — myöskin Kalkuttan kaupungissa!
Tässä on tarpeetonta yksityiskohtaisesti viipyä niissä monissa seikkailuissa, joita kasvinkerääjämme ja hänen seuralaisensa kokivat matkansa varrella kulkiessaan kohti Himalajaa ja sitten, kun he olivat saapuneet tämän vuoriston suurten solien piiriin. Riittää, kun mainitsemme, että he erästä kaunista pikku eläintä — myskihirveä — tavoitellessaan olivat joutuneet muutamaan uomaan, joka oli täynnä noita suuria jääröykkiöitä, jotka ovat niin yleisiä ylempänä Himalajalla. Takaa-ajo oli vienyt heidät edemmäksi kuilua myöten kummalliseen laaksoon, joka muistutti tulivuoren syöksyaukkoa — samaan, jota edellä kuvattiin. Tähän laaksoon jouduttuaan he eivät voineet löytää sieltä muuta ulospääsyä kuin minkä se kuilu tarjosi, jota myöten he olivat tulleet. Ja kun he palasivat takaisin käyttääksensä tuota samaa tietä, huomasivat he suureksi hämmästyksekseen, että siihen jäätikköön, jonka yli he olivat kulkeneet, oli tällävälin auennut suuri halkeama, niin laaja, että se teki ylimenon aivan mahdottomaksi!
He olivat koettaneet suunnitella ylipääsyä ja kuluttaneet paljon aikaa puusillan rakentamiseen tarkoitusta varten. Heidän oli lopulta onnistunutkin päästä kuilun poikki, mutta tulos ei ollut parempi kuin että he tapasivat samassa jäätikössä alempana toisia kuiluja, joista ei millään kekseliäisyydellä voinut päästä yli eikä ympäri.
Heidän oli hylättävä koko ajatus ja palattava takaisin laaksoon, joka, vaikka olikin viehättävä nähdä, oli nyt käynyt heille vastenmieliseksi, sillä he tiesivät, että siitä oli tuleva heidän vankilansa.
Viettäessään aikaansa laaksossa he saivat kokea monia seikkailuja erilaisten villieläinten kanssa. Siellä sattui olemaan pieni lauma "jakkeja" eli röhkiviä härkiä, ja näistä he saivat joksikin aikaa vakinaisen ruokalajin. Kaspar, joka, vaikka olikin Karlia nuorempi, oli noista kahdesta taitavampi metsästäjä, oli vähällä jäädä vanhan jakki-sonnin saaliiksi, vaikka hänen lopulta onnistuikin ottaa hengiltä tuo vaarallinen eläin. Ossaru taas oli joutua villin koiralauman kynsiin, josta hänkin sai perästäpäin jokaisen tapetuksi. Vielä oli Ossaru vaarassa joutua aivan toisenlaisenkin vihollisen nieltäväksi, nimittäin lentohiekan, johon hänen jalkansa olivat uponneet, kun hän oli kokemassa kalaverkkoa.
Karl ei hänkään säästynyt huiman vaaralliselta "tepposelta" — muuan karhu oli ajanut häntä ahdistaen pitkin erästä kallion kielekettä, josta hänen oli täytynyt suorittaa mitä vaarallisin alastulo. Karhu itse pakeni muutamaan luolaan, jossa se perästäpäin tavoitettiin ja tapettiin, missä toimessa kaikki kolme tekivät yhteistä työtä, Fritz-koiran antaessa oleellista apuaan. Tämä karhunajo oli vienyt heidät suureen vaaraan, sillä vaikka heidän oli onnistunutkin tuhota tuo kamala eläin, eksyivät he itse suureen, sokkeloiseen onkaloon, josta he kykenivät löytämään ulospääsyn ainoastaan tekemällä tulta pyssynperillään ja valmistamalla karhuntalista kelvollista kynttiläainesta, mikä toimenpide onneksi johti heidän vapautukseensa.
Seikkailijaimme ajaessa karhua ja ajoa seuranneiden poispääsy-yritysten kestäessä oli heitä hämmästyttänyt tuon onkalon tavaton laajuus, johon eläin oli paennut. Toivoen, että joku sen avaroista käytävistä johtaisi ulos vuoren läpi ja avaisi heille poispääsyn laaksosta, he olivat tehneet soihtuja ja tutkineet luolan joka kulmalta. Kaikki tämä oli turhaa, ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, ettei tuon kautta mistään pakotietä löytynyt, he olivat lopulta luopuneet etsiskelystään.
Tästä kohdasta jatkamme yksityiskohtaisemmin kertomustamme heidän yrittelyistään päästä pois vuorivankilastaan, minkä he nyt varmasti uskoivat voivansa toteuttaa ainoastaan kiipeämällä ylös sitä ympäröivää kalliota myöten.