4. luku.
KOTIMAJAAN.
Päästyään jälleen ilmoille luolasta tuloksettoman tutkimisensa jälkeen, istahtivat kaikki kolme — Karl, Kaspar ja Ossaru — jyrkänteen edustalla oleville paasille ja olivat jonkun aikaa aivan hiljaa. Kaikkien katseet ilmaisivat syvää ja synkkää toivottomuutta. Sama ajatus kierteli heidän mielessään. Se oli tuskallinen ajatus — että he olivat kerrassaan eristettyjä kaikesta yhteydestä muuhun maailmaan eivätkä koskaan enää saisi nähdä ihmiskasvoja, paitsi toistensa.
Kaspar lausui ensimmäisenä julki tämän epätoivoisen aavistuksen.
"Voi, veljeni!" voihki hän Karlille, joka istui häntä lähinnä, "voi, tämä on kamala kohtalo. Täällä meidän täytyy elää ja täällä kuolla, kaukana kotoa, kaukana maailmasta — yksin — yksin!"
"Ei", vastasi Karl, jota veljensä hätä syvästi liikutti, "ei Kaspar, ei yksin — Jumala on kanssamme. Olkoon Hän meidän maailmamme."
Vaikka Kaspar mahtoikin tunnossaan myöntää tämän muistutuksen oikeaksi, ei se kyennyt ilahduttamaan häntä. Eipä häneltä jäänyt myöskään huomaamatta, että Karl oli lausunut kehoituksensa puolittain epäröiden ja ikäänkuin se olisi ollut aiottu vain lohdutukseksi. Ja enemmänkin: Karlin yritys näyttää toivehikkaalta ja iloiselta oli ilmeisesti ponnisteltu ja sai toverit sitäkin varmemmiksi siitä, että hänkään ei sisimmässään toivonut eikä iloinnut.
Karlin lohduttaviin sanoihin ei hänen veljensä mitään vastannut. Ossaru sensijaan ilmaisi ajatuksensa pudistamalla kaksimielisesti päätään ja lausumalla muutaman sanan, mikä ilmaisi hänen rodulleen ominaista kohtalon-uskoa, fatalismia.
"Ah, herrat", sanoi hän kohdistaen sanansa molemmille, "jos taivaan suuri Herra tahtoo, että pelastuisimme täältä, niin pelastumme — jos Hän ei tahdo, niin se ei tapahdu — ei milloinkaan".
Ossarun lausunto, vaikka olikin tosiasioita vastaava, ei ollut kovinkaan omiaan edistämään seurueen mielialan virkistymistä, ja kaikki olivat jälleen hiljaa pitemmän aikaa.