Tällä kerralla ei nuori metsämies hämmästyksekseen saanut mitään vastausta. Hän kuunteli, mutta ei erottanut minkäänlaista ääntä, ei edes kaikua.
Jälleen hän haukkui ja taas kuunteli. Niinkuin ennenkin oli hiljaisuus syvä ja häiritsemätön.
Ei — häiritsemätön ei se sentään ollut. Vaikkakaan ei kakurin huutoa kuulunut, katkaisi hiljaisuuden toinen ääni, joka oli nuoren metsämiehen korville yhtä tervetullut. Se oli lehtien kahinaa aukeaman päinvastaisella puolella olevan viidakon keskellä. Se oli juuri sellaista ääntä, joka ilmaisee eläimen murtautuvan pensaikon läpi.
Suunnaten silmänsä sitä paikkaa kohti, mistä tuo ääni tuntui tulevan, huomasi tai luuli Kaspar huomaavansa joidenkin oksien liikkuvan. Mutta se ei ollut mielikuvitusta, sillä hetkeä myöhemmin hän ei ainoastaan voinut nähdä oksien liikkuvan, vaan samojen pensaiden takana hän saattoi erottaa tummahkon esineen. Se ei saattanut olla mikään muu kuin kakurin ruumis. Vaikkakin se oli hyvin lähellä, sillä metsäaukio oli tuskin kolmenkymmenen kyynärän levyinen, ja saksanhirvi oli suoraan sen matalan pensasrajan takana, joka muodosti jonkinlaisen reunakkeen sen ympärille, ei Kaspar voinut nähdä eläintä. Sen peitti hyvin lehdistö ja ehkäpä vielä paremmin kirkkaan valon puute, sillä nyt oli vasta harmaa aamuvalaistus. Mutta oli kuitenkin kyllin valoa, että saattoi tähdätä, ja koska välillä olevat oksat olivat vain hentoja, ei Kaspar pelännyt niiden tulevan esteeksi hänen luodilleen. Senvuoksi ei ollut mitään syytä lykätä sitä tuonnemmaksi. Hänelle ei mahdollisesti tulisi parempaa tilaisuutta, ja jos hän odottaisi kauemmin tai jälleen haukkuisi, voisi kakur huomata petoksen ja juosta takaisin pensaikkoon.
"Nyt siis", mutisi Kaspar itsekseen, samalla asettuen tukevasti toiselle polvelleen, kohottaen pyssynsä ja vetäen hanan vireeseen.
Kasparin pyssyn oikeanpuolisessa piipussa oli mainio lukko, jonka hana täyteen vireeseen vedettynä naksahti ja siten ilmaisi pontimen olevan täydellisessä kunnossa.
Aamuilman täydellisessä hiljaisuudessa kajahti tue naksahdus niin selvästi, että sen olisi saattanut kuulla metsäaukion poikki ja paljon kauemmaksi. Pelkäsipä Kaspar, että se olisi kyllin kova pelästyttämään saksanhirveä, ja piti silmänsä kiinnitettyinä viimeksimainittuun vetäessään hanan taaksepäin. Eläin ei liikahtanut, mutta sen sijaan kuului metsämiehen korviin melkein yht'aikaa hänen pyssynsä naksahduksen kanssa ja kuin sen kaikuna toinen naksahdus, joka ilmeisesti tuli siltä kohdalta, missä kakur seisoi.
Onneksi Kasparille oli hänen oman pyssynsä hana naksahtanut niin selvästi ja onneksi oli hänkin kuullut tuon näennäisen kaiun, muuten joko hän olisi ampunut veljensä tai hänen veljensä hänet tai kumpikin olisi voinut ampua toisensa.
Mutta nyt sai toinen naksahdus Kasparin hypähtämään seisaalleen. Samalla näkyi Karl äkkiä nousevan pystyyn metsäaukion toisella puolella, kummankin seisoessa pyssy kädessä toisiinsa tuijottaen kuin kaksi henkilöä, jotka aikovat ryhtyä kaksintaisteluun rihlapyssyillä.
Jos joku olisi nähnyt heidät tuolla hetkellä ja tuossa asennossa, olisi heidän hurja ulkomuotonsa vahvistanut sitä otaksumaa, että se todellakin oli heidän aikomuksensa, ja jonkun verran aikaa olisi kulunut, ennenkuin mikään liike kummankaan taholta olisi sotinut tätä hirveää käsitystä vastaan, sillä kesti joitakin sekunteja, kunnes kumpikaan sai suustaan mitään sanoja hämmästystään ilmaistakseen.