Kului muutamia sekunteja, ennenkuin katselijat toipuivat niin omituisen tapauksen aiheuttamasta hämmästyksestä. Tosin saattaa sellaista joutua usein näkemään kuljeskellessaan Himalajan yksinäisillä kalliohuipuilla, missä usein sattuu tappeluita ibex-, tahir- ja barrell-koiraiden tai villipässien välillä samoin kuin jättiläismäisten Ovis ammon oinaiden kesken.
Nämä taistelut tapahtuvat usein ulkonevien kalliokielekkeiden reunalla, sillä sekaisissa paikoissa haluavat nämä neljä eläinlajia oleskella, ja usein on tappelun lopputulos samanlainen kuin siinä kahakassa, jonka kertomuksemme sankarit joutuivat näkemään, nimittäin se, että jompikumpi taistelijoista syöstään suoraa päätä alas kalliolta.
Ei käy aina niin, että se eläin, joka työnnetään alas, menettää henkensä. Päinvastoin nousee ibex, tahir tai oinas jälleen jaloilleen tuollaisen hirveän putouksen jälkeen, jollei kallion syrjä ole aivan suunnattoman korkea. Se joko juoksee tai ontuu pois siltä paikalta ehkä toipuakseen ja koettaakseen onneaan ja voimiaan jossakin uudessa kahakassa saman vastustajan kanssa. Mitä merkillisimmän tämänlaatuisen tapauksen kertoo etevä metsämies eversti Markham, vieläpä sellaisen, jonka hän väittää omaksi havaitsemakseen. Jäljennämme hänen kertomuksensa sananmukaisesti:
"Minä näin mitä omituisimman teon, jonka suoritti eräs vanha tahir. Sellaista en ole minä eikä kukaan muukaan koskaan muulloin saanut katsella. Ammuin tahiria sen ollessa runsaasti toista sataa kyynärää yläpuolellani eräällä kalliopengermällä. Se putosi kohtisuorasti tuon matkan, kimmahti takaisin koskettamatta maata tai kallion syrjää ja putosi jälleen parikymmentä kyynärää kauemmaksi alas. Luulin sen murskautuneen aivan pieniksi kappaleiksi, mutta se nousi ja poistui, ja vaikka me seurasimme sen verisiä jälkiä melkoisen matkan päähän, emme kuitenkaan voineet sitä löytää."
Nuoret lukijani muistakoot, että on todettu monta samanlaista tekoa, jotka on suorittanut Ameriikan Kalliovuorilla "suurisarvinen", eräs villilammas, joka asustaa siellä ja muistuttaa niin läheisesti Himalajan Ovis ammonia, että sitä pitävät jotkut luonnontutkijat samaan lajiin kuuluvana. Ameriikan aarniometsäin metsästäjät väittävät tosiaankin, että tuo suurisarvinen heittäytyy pelotta korkealta kalliolta pudoten alas suurille sarvilleen. Sitten se kimmahtaa ilmaan kuin pallo, pääsee loukkaantumatta jaloilleen, vieläpä aivan pökertymättä!
Epäilemättä on näissä metsästysjutuissa koko joukko liioittelua, mutta siitä huolimatta on totta, että useimmat villivuohien ja -lampaiden lajit samoin kuin muutamat vuoristoissa asustavat antiloopit, esimerkiksi vuorivuohet, saattavat tehdä aivan ihmeellisiä hyppyjä, vieläpä sellaisia, joita on vaikea uskoa muiden kuin niiden, jotka ovat tottuneet näiden eläinten tapoihin. Ei ole helppoa käsittää, kuinka eversti Markhamin mainitsema tahir voi pudota toista sataa kyynärää, puhumattakaan sen lisäksi tulevasta runsaasti neljänkymmenen jalan lisähyppäyksestä, musertumatta nuuskaksi. Mutta vaikka me ehkä epäilemme uskoa niin ihmeelliseen väitteeseen, ei olisi oikein väittää sitä vastaan nimenomaan. Kuka voi sanoa, ettei noiden eläinten luissa ole jotakin kimmoisuusainetta tai kykyä, joka kumoaa sellaisten suurten putousten vaikutukset?
Elollisissa olennoissa on monia tähän asti vielä hyvin epätäydellisesti ymmärrettyjä koneellisia puolia. Hyvin tunnettuahan on, että luonto on ihmeellisesti soveltanut luontokappaleensa niiden oleskelupaikkojen ja tapojen mukaan, mihin se on kunkin tarkoittanut. Mahdollista siis on, että näillä villivuohilla ja -lampailla on määrätty hyppäystaito ja että ne ovat varustetut sellaisella rakenteella, mikä kokonaan puuttuu toisilta eläimiltä, jotka eivät sitä tarvitse.
Meidän kertomuksemme sankarit eivät olleet ryhtyneet mihinkään keskusteluun tästä asiasta, huomatessaan ibexin putoamisen. Ei mikään tosiaankaan antanut aihetta sellaiseen puheluun, sillä eläin oli pudonnut niin suunnattoman korkealta ja tömähtänyt kovalle maaperälle sellaisella jysähdyksellä, ettei kenenkään mieleen tosiaankaan juolahtanut, että sen ruumiissa olisi ollut ainoaakaan hengähdystä jäljellä. Eikä siinä ollutkaan, sillä pudotessaan maahan ja ensin kimmahdettuaan ylös eläin makasi jäsenet irtonaisina ja velttoina, täysin liikkumattomana — ilmeisesti kuolleena.
35. luku.