— Ystävyyttä, lausui don Rafael katkerasti, — mikä kiittämättömyys! Palvelus, jonka tähden olen rikkonut valan, jonka vannoin murhatun isäni pään nimessä. Tätä ne nimittävät ystävyydeksi… muka tavalliseksi kohteliaisuudeksi. Minun on koettaminen heittää mielestäni ne, jotka minun niin ovat unohtaneet.
Ja katkerasti huoaten meni eversti pääkenraalin telttaan, johon sotaneuvosto tällä hetkellä oli kokoontumaisillaan.
Mielikarvaudestansa huolimatta ei don Rafael kuitenkaan repinyt kirjettä eikä sitä poiskaan heittänyt. Kentiesi oli Gertrudis'en käsi sitä koskettanut, ja tätä ajatellen hän pisti sen huolellisesti lakkariinsa.
Pääkortteeriin mennessään tuli hän ajatelleeksi erästä asiata, joka hänen mieleensä tyynnyttäväsi vaikutti. Gertrudis tiesi, kuinka suuressa arvossa hän Roncadorin piti, jota tämä niin usein oli kädellänsä hyväillyt. Senköhän tähden hevonen lähetettiin hänelle takasin? Kentiesi se myöskin oli hän, joka oli sitonut ruusukkeen noihin päitsiin, muistuttaaksensa niistä onnellisista päivistä, joina tämä niin usein samalla tavoin oli hänen hevostansa koristanut?
Tämä mahdollisuus tuotti hänelle iloa.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Sotaneuvosto.
Pääkenraali Bonavia ja prikaatikenraalit Caldelas sekä Regules istuivat jo viheriäisellä vaatteella peitetyn pöydän ympärillä, kun don Rafael astui ensiksimainittuun telttaan.
— Ah, tekö eversti, se olettekin! lausui Bonavia sisään astuvalle. — Olen kuullut teidän saaneenne sanomia Del Vallesta. Olivatko ne yksityistä laatua, vai sellaista, joka voisi olla hyödyksi hallituksen asialle?
— Luutnantti Veraegui on antanut minulle tiedon, että Arroyo ja Bocardo ovat joukkoinensa palanneet Oajacaan. Minulla on kunnia pyytää teidän ylhäisyydeltänne, että Huajapamin valloitettuamme päästäisitte minut lomalle, ajamaan takaa näitä rosvoja, joita kumpikin puolue jo pitää henkipattoina, ja vainoamaan näitä kuin villipetoja.