— Hyvä ystävä! vastasi tyynesti don Rafael, joka puhujan heti oli tuntenut samaksi intianiksi, jonka taikatemppuja hän oli katsellut.
— Minua ilahuttaa, että teidät vihdoinkin tapasin, poikaseni, jatkoi katteini suoralla sotamiehen tavalla ja ratsasti noita kumpaakin seikkailijata kohti.
— Kentiesi emme me ole yhtä iloisia teitä nähdessämme, vastasi Costal raa'asti, muuttaen tuliluikkunsa yhdeltä olalta toiselle.
— Se pahoittaisi minun mieltäni, vastasi katteini ystävällisesti hymyillen tuuheaan partaansa, — sillä minä olen kovin kyllästynyt yksin täällä olemiseeni.
Näitä sanoja lausuessaan sitoi don Rafael, huolimatta intianin puolittain vihamielisestä kohtelusta, jälleen tuliluikkunsa satulaan, ikäänkuin sitä enään ei olisi tarvittu. Tämä teko ei jäänyt intianilta huomaamatta ja se, ynnä muukalaisen ystävällinen puhuttelu tekivät häneen silmänräpäyksessä vaikutuksensa.
— Suvaitsetteko kysyäni, mihin te aiotte, herra? kysyi hän nöyrästi.
— Las Palmas-nimiseen kartanoon.
— Las Palmasko?
— Niin… onko sinne pitkältäkin?
— Hm, vastasi Costal, se riippuu siitä, mitä tietä lähtee menemään.