Tuo keltanen tulva vyöryy milt'ei nelistävän sotahevosen nopeudella ja ikäänkuin paholaisen ajamana, tuoden hävitystä ja kauhistusta jäljissään. Onnetoin se henki, joka ei voi paeta tuota vedentulvaa.
Koska virrat yht'aikaa tulvivat, juoksevat niiden vedet pian yhteen ja virtaavat levinneinä suurelle alalle tyynemmin. Näin yhtyneinä ne tekevät meren, joka peittää nuo äärettömät nurmikentät ja kuljettaa pinnallaan joukon hirsiä ja lankkuja, hävitystyönsä merkkejä, sekä kaikenlaisia kuolleita eläimiä.
Las Palmas-nimisen kartanon paikka oli valittu niin, että se suojasi sitä näiltä vuosittain uudistuvilta vedenpaisumuksilta. Se oli erään lakeuden pohjoispuolella, jota etelässä, lännessä ja idässä taivaanranta rajoitti. Miestenrakennus oli tasapäisen kukkulan reunassa, joka oli erään korkean harjun haara ja joka suojasi sitä pohjoisesta; saman kukkulan toisessa reunassa olivat talli ja muut talousrakennukset vahvan tiilimuurin ympäröimänä. Saman aitauksen sisällä oli työmiesten, paimenten ja talon muiden alustalaisten asumukset.
Miesten rakennus oli äskenmainitun kukkulan eteläpuolella, lakeutta pitkin päin. Tuolle tukevalle, kaksioviselle portille, joka johti kartanon sisään, pääsi laveata polkua myöten, joka tuli lakeudelta ja jota kumpaisellakin puolella vankat, muuratut rintavarustukset suojasivat. Näin sijaitsevana ei Las Palmas-kartanon, joksi sitä nimitettiin monien alla olevalla lakeudella kasvavien palmuryhmien vuoksi, tarvinnut pitää lukua vedenpaisumisesta, ja olisipa se voinut olla ei suinkaan heikkona pidettävänä linnanakin. Tämän asumuksen, samoinkuin sen ympäristöllä olevain maidenkin omistaja oli don Mariano de Silva.
Aurinko paistoi vielä kirkkaasti ja sen viimeiset säteet loivat kultaista valoansa maakartanon rautaristikoilla varustettuihin akkunoihin. Yksi näistä, joka oli itäänpäin, oli kuitenkin sen valolta suojattuna. Tässä akkunassa seisoi kaunis, kuusitoistavuotias tyttö, don Marianon nuorin tytär Marianita, luoden silmäyksensä alapuolella olevalle lakeudelle. Hänen vilkkaat, mustat silmänsä ilmaisivat suurta malttamattomuutta.
— Olen tutkistellut lakeutta hetkisen joka haaralta, lausui hän tuokion kuluttua; — se näkyy olevan aivan autio. Enpä voi huomata siellä yhtään ihmisolentoa, vielä vähemmin Fernandoa tahi don Rafaelia.
Hän lausui nämä sanat toiselle nuorelle naiselle, donna Gertrudis'elle, vuotta vanhemmalle sisarellensa, joka itämaiseen tapaan istui kiinalaisella matolla huoneessa. Viimeksimainitun pitkä, musta tukka, jonka palmikot äsken olivat harjatut, valui runsaissa laineissa hänen olkapäillensä. Hänen kasvonsa, jota tämä runsas tukkavarasto ympäröi, ilmaisi tyyneyttä sekä uljuutta, samalla kun hänen pienet kätösensä ja jalkansa ilmaisivat hänen espanjalaista sukuperäänsä.
— Sinun ei tarvitse olla levotoin. Sulhasesi, don Fernando, kyllä pian saapuu, sanoi Gertrudis tyyvenellä äänellä.
— Oh, sanoi Marianita. — Luulisipa puheestasi, ett'et odottaisi sulhaistasi, kuten minäkin omaani. Jopa malttamattomuutenikin panee minut epäilemään hänen tuloansa. Ah, Gertrudis, sinä et koskaan ole saanut kokea lemmen tuskaa.
— Jos olisin sinun sijassasi, tuntisin enemmän mielipahaa kuin malttamattomuutta.