— Ah, sittenpä meillä on sama matka, sanoi tuo kultanauhaisella hatulla varustettu mies. — Minä kuitenkin pelkään, hän jatkoi, hilliten hevosensa intoa — että me pian joudumme eroon. Teidän hevosellanne ei näy olevan kiirettä.
Noita viimeisiä sanoja seurasi hymyily.
— Aivan oikein, vastasi toinen myöskin hymyillen, — ja monta kertaa on minulla matkallani ollut syytä surkutella hyvän isäni huononpuoleista säästäväisyyttä, kun hän ei antanut minulle oikeata ratsuhevosta, vaan sen sijaan kurjan konin, joka onnellisesti on voinut välttää kaikkien härkien sarvet Valladolidin sirkuksessa.
— Ette kait tarkoita tulleenne koko matkaa Valladolidista tuolla elukalla?
— Tarkoitan sennor… mutta minä olenkin ollut kaksi kuukautta matkalla.
— Te olette olleet niin kohtelias, lausui vieras, puheen hetkeksi tauottua, — että olette sanoneet minulle olevanne Valladolidista. Sallikaatte minun vastavuorostani sanoa teille, että olen Mejikosta, ja että nimeni on Rafael Tres-Villas, sekä että olen katteini kuningattaren rakunaväessä.
— Ja minun nimeni, vastasi toinen on Kornelio Lantejas, sekä olen oppilas Valladolidin yliopistossa.
— Noh, sennor don Kornelio, voitteko antaa minulle selityksen erääsen arvoitukseen, joka on kaksi päivää pitänyt minua ymmällä ja josta en ole voinut keltään muulta kysellä, siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole nähnyt elävätä sieluakaan, sittenkuin tulin tähän pahuuksen maahaan. Miten selitätte te tämän täydellisen tyhjyyden: majat ja kylät ilman asujamitta, ruuhet sekä kanotit riippuvina ales puista seudussa, jossa voi ratsastaa viisikymmentä kilometriä, löytämättä vesipisaratakaan?
— En voi laisinkaan sitä selittää, sennor don Rafael, vastasi ylioppilas; — se on minuakin kummastuttanut, vieläpä enemmänkin: se on herättänyt minussa suurta pelkoa.
— Pelkoako? kertoi rakuunakatteini. — Minkä vuoksi?