— Noh, tulkaa sitten, mutta varovasti, sanoi Costal, — muutoin te kaadatte purren uudestaan.
— Jesus, Jumala! huudahti don Kornelio, vihdoinkin kyeten puhumaan. — Jesus, Jumala! hän kertoi, ollen, ei juuri aivan pelvotta, kahden oudon parissa, joista toinen oli punainen ja toinen musta, ja joista tippui vettä molemmistakin, ja joiden tukka oli keltaisen vaahdon peittämä.
— Mitä, herra ylioppilas? muistutti Claro sävyisästi. — Siinäkö onkin kaikki kiitos, jonka teille tekemästämme palveluksesta meille annatte?
— Suokaatte anteeksi, hyvät herrat, änkytti don Kornelio; — minä olin niin kauheasti peljästyksissäni. Onpa minulla paljon syytä olla teille kiitollinen.
Ja nyt, saatuaan enemmän luottamusta, ilmaisi, ylioppilas heille soveliailla sanoilla lämpimän kiitollisuutensa sekä lopetti toivottamalla intianille onnea pelastumisensa johdosta noista häntä uhkaavista vaaroista.
— Niin, vastasi Costal, — olen todellakin antautunut vaaraan. Olin aivan hikinen, ja tämä lemmon vuorivesi on jääkylmää. Enpä laisinkaan kummastuisi, jos saisin aika nuhan tästä kylvystä.
Ylioppilas kuuli hämmästyneenä tätä odottamatointa selitystä. Tuo mies, jonka vallattomuuteen asti menevätä rohkeutta hän äsken oli katsellut, ajatteli ainoastaan nuhan saamisen vaaraa.
— Kuka te olette? kysyi don Kornelio väkisinkin.
— Minäkö? vastasi Costal. — Olenpa intiani, kuten näette… zapoteki… don Matias de la Zancan entinen tiikerin pyydystäjä… nykyään don Mariano de Silvan palveluksessa… huomenna tiesi missä.
— Don Matias de la Zancan! kertoi ylioppilas. — Sehän on minun setäni.