— Minäkö? huudahti don Rafael. — Minäkö? kertoi hän tuosta esityksestä hämmästyneenä. Gertrudis! Gertrudis!
— Lupasin ne viime yönä pyhälle neitsyelle, jotta hän teidät pelastaisi. Ymmärrättekö nyt, don Rafael… lemmitty Rafaelini?
— Äh, Gertrudis! hän ihastuneena huudahti ja notkisti polviansa tuon nuoren tytön edessä sekä painoi useampia kertoja huulensa tytön hänelle ojentamalle kädelle.
— Mutta nyt, jatkoi Gertrudis vihdoin — don Rafael-kultani, on minun täyttäminen lupaukseni. Minä olen sen tehnyt, ja sinun täytyy siinä olla minulle avullisena.
— Mutta miksi juuri hiuksesi lupasit? kysyi kosija hieman tyytymättömällä äänellä.
— Koska minulla ei ollut mitään kallisarvoisempaa panna sinun henkesi edestä… Kas niin, Rafael, sipsit!
Upseri vielä epäröi.
— Sen pitää tapahtua, Rafael; sen pitää tapahtua. Muutoin Jumala minua rankaisee… kentiesi riistämällä minulta sinun rakkautesi.
Kreolinaisen hartaat kehoitukset voittivat vihdoinkin don Rafaelin vastenmielisyyden; hän tarttui sipsiin ja teki julman työnsä.
Gertrudis katseli alakuloisilla silmäyksillä kumpaistakin palmikkoansa. Sitten otti hän toisen niistä, ojentaen sen don Rafaelille.