Molemmat miehet katosivat silmänräpäykseksi veteen. Kun Lantejas jälleen nousi vedenpinnalle, tunsi hän jonkun tarttuvan kovasti hänen nuttuunsa. Hän luuli haj-kalan haukanneen häneen kiinni, mutta Costalin ääni aivan hänen korvansa lähellä häntä jälleen rauhoitti.
— Älkää peljätkö, minä tässä olen, sanoi intiani ja veti hänet kanotin luokse, joka nyt kellui ylösalasin.
Intianin avulla onnistui Lantejas pääsemään harareisin kanotin emäpuulle, johon Costalkin sitten kiipesi.
— Vielä yksi minuutti, lausui intiani, niin tuo vanha purtilo olisi vajonnut pohjaan. Nyt sitä voi pidättää veden pinnalla, kunnes pyydystäjävenheet ennättävät saapua… se on, jos ei myrsky ehdi niiden edelle.
Lantejas loi epätoivon silmäyksen ulapalle, joka yhä kiihtyvän tuulen pieksemänä jo peittyi vaahtoiseen vaippaan. Tämä näkö houkutteli häntä pyhimyksiä rukoilemaan.
— Peijakas! huudahti Costal. — Pitäkää kanotista kiinni älkääkä liian paljon luottako jumaliinne. Jos päästätte kätenne irti, eivät ne tule paljoa tekemään teidän eduksenne. Malttakaa, eihän teillä ole mistä pitäisitte kiinni. Sallikaat minun teitä auttaa.
Näin sanoen kumartui Costal toveriinsa päin ja alkoi veitsellänsä kaivaa läpeä kanotin emäpuuhun. Puun ollessa lahoa oli Costal muutamassa sekunnissa päättänyt työnsä. Lantejas pisti nyt kätensä läpeen ja voi tällä tavoin vastustaa laineita, jotka joka silmänräpäys heidät uhkasi peittää.
Kun Costal näin, oli pitänyt huolta onnettomuustoverinsa turvaamisesta, teki hän itse samalla tavalla ja alkoi sitten kurkistella pimeässä, toivoen saavansa nähdä pyydystäjävenheitä.
Tässä hän kuitenkin pettyi; sillä ne salamatkin, jotka lyhemmillä väliajoilla välkkyivät, eivät mitään muuta ilmaisseet kuin tuon tumman, vaahtoavan veden pinnan, jylhässä synkkyydessä uinailevan saaren ja etäämpänä linnan uhkaavat muurit.