— Te tuotte siis uutisia vihollisesta? kysyi eversti, tuntien pettyneensä.
— Niin, herra eversti, mutta minulla on muitakin viestejä, ja alkaakseni vähemmän tärkeästä, luulen teitä iloittavan kuulla, että minä tuon mukanani teidän lemmikkinne, Roncadorin.
— Roncadorinko?
— Niin, sen uskollisen hevosen, jonka te, herra eversti, menetitte Las Palmas'in luona.
— Kuka sen on lähettänyt? kysyi äkkiä don Rafael.
— Oh, herra eversti, kukapa muu kuin don Mariano de Silva! Yksi hänen miehistänsä toi tuon elukan Del Valle'en kolme päivää sitten ynnä terveisiä hänen isännältänsä, että tämä luuli noin uljaan hevosen omistajan mielellänsä haluavan saada sen takaisin. Koska satula ja päitset olivat joutuneet hukkaan, lähetti hän uudet palvelijansa mukana. Oh, kuinka komeat ne olivat, päitset kauniilla, punaisista silkkinauhoista tehdyllä töyhtöllä otsapuolessa!
— Missä ne nauhat ovat? kysyi don Rafael innokkaasti, ajatellessaan Gertrudis'in käden ne päitsiin sitoneen.
— Eräs meidän miehistä, Felipe, ne otti, tehdäksensä niistä kokardin.
— Felipe on pässinpää, ja tulee joskus saamaan maksaa sormisyhelmästänsä.
— Sen minäkin hänelle sanoin, herra eversti, mutta hän otti ne sittenkin. Sitäpaitsi oli don Marianon palvelijalla myöskin kirje teille.