— Nyt, sennorita, huomannette, kuinka omaa voittoani pyytämättä tarjosin teille avioliittoa… teille, viheliäisen intiaaninaisen tyttärelle… margaritalle!
Häväistys oli mennyt yli rajojen. Isolinan paisuva povi ei voinut enää vaieta. Loukkaus oli sietämätön.
— Kurja konna! huudahti hän mitä ankarimman tuskan äänellä. — Pois näkyvistäni!
— Ei vielä, vastasi Ijurra, tarttuen yhä lujemmin ohjaksiin. — Onpa minulla teille vieläkin sanomista…
— Konna! Päästä ohjakset!
— Sitä ennen on teidän luvattava…vannottava…
— Vielä kerran! Päästä tahi ammun. Juuri kun olin ryntäämäisilläni viidakosta ja rientämäisilläni hätään, näin hänen oikean kätensä koholla ja siinä jotakin kiiltävää. Se oli pistooli. Se oli tähdätty Ijurraan. Luultavasti tunsi tämä hyvin pistoolin pitäjän luonteen, sillä uhkauksella oli pikainen vaikutus. Tuo pelkuri konna päästi ohjakset irti, ja kiukkuisen sekä pelkäävän näköisenä peräytyi hän askeleen. Samalta hetkellä kun tuo valkoinen juoksija tunsi olevansa irti, hypähti se kannuksien kiihoittamana eteenpäin, ja vilahduksessa olivat hevonen ja ratsastaja kadonneet palmujen varjoon.
Tulin liian myöhään näyttelemään kuljeksivan ritarin osaa. "Kaunotar" ei enää tarvinnut apuani. Hän ei minua enää nähnyt eikä kuullut, ja tultuani paikalle oli Ijurra yksinänsä.
Hän seisoi selkä minuun ja kasvot sinne päin, mihin Isolina oli ratsastanut. Pettymyksen sekä raivon kirkuna pääsi häneltä, ilkeän koston uhkauksen ohella. Hänen oma äänensä esti häntä minua kuulemasta, eikä hän minua huomannut, kun pysähdyin tuskin kolme jalkaa hänen taaksensa.
Olisin voinut hänet lävistää, ennenkuin hän olisi ennättänyt ruveta vastarintaan; mutta niin kurja ja kehno kuin hän olikin, oli minusta semmoisen työn tekeminen vastenmielistä. Löin siis häntä olkapäähän, lausuen hänen nimensä.