Näin sanoen ojensi hän minulle komisarion käskyn, mutta piti vielä toiset asiakirjat.
— Sen sisällä oli toinen kirjoitus. Se näkyy olevan kädessänne.
Jatkakaa suopeuttanne, antamalla sekin minulle.
— Niin, eräs Ramos de Vargasin allekirjoittama kirje. Oliko se siellä?
— Oli, ja tietysti se seuraa kirjettä.
— Tietysti; tässä sennor.
— Teillä on vielä toinenkin asiakirja huostassanne… amerikalaisen päällikön eräälle naiselle antama passi. Se ei ole teidän, sennor Ijurra. Olkaa hyvä, ja antakaa se minulle. Haluan jättää sen omistajattarelle takaisin.
Se oli katkerin pala, minkä tähän asti olin hänelle tarjonnut. Hän loi nopean silmäyksen ensin oikealle, sitten vasemmalle, ikäänkuin olisi tahtonut paeta. Hän olisi halusta sen tehnytkin, mutta vartioin häntä valppaasti, käteni valmiina.
— Tässä on todellakin eräs passi, sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. — Se on aivan mitätön paperi minulle, ja on teidän käytettävänänne, herra kapteeni; ja ojentaessaan paperia minulle nauroi hän vieläkin epäonnistuneemmin kuin äsken.
Käärien kokoon nämä kalliit asiakirjat pistin kaikki kolme povitaskuuni, asetuin sitten miekkailuasentoon ja huusin vastustajalleni vetämään miekkansa ja puolustautumaan.
Olin nähnyt, että sapeli näkyi olevan hänen ainoa aseensa. En voinut huomata mitään pistoolia. Itselläni oli ainoastaan heikko pistomiekka, paljoa huonompi ja pienempi ase kuin vastustajallani, mutta ase, jota käteni oli käyttänyt ja jonka täydellisesti tunsin.