Tie, jota kuljimme, johti varsin läheltä maatilaa, mutta yö oli tullut, ja pimeys esti kenenkään meitä näkemästä. Tätä toivoin, vaikka olinkin alkujaan lähtenyt kohtaamispaikaltamme kokonaan toisenlaisilla toiveilla ja mieliteoilla. Syvä, punainen uurto otsassani, rikkirevitty sekä verinen virkanuttuni, kaiken sen vuoksi pelkäsin tulla nähdyksi, jottei minun surkea tilani suotta herättäisi säikähdystä. Pääsimmekin maatilan ohi kohtaamatta ketään kukkulalla tahi suurella maantiellä, ja puoli tuntia myöhemmin olin turvassa tuomarin huoneessa.
XVII.
Poismeno ja palaaminen.
Varhain seuraavana aamuna antoi sotatorvemme kuulua raikkaan äänensä. Se herätti soturini heidän unestansa sekä kiihoitti heidän hevosiansa, ja vähän sen jälkeen alkoivat mieheni kokoontua torille sekä valmistautua lähtemään. Minulla oli kova taistelu kestettävänä, ja epäröimisen tunne vaivasi minua. Syynä tähän oli ajatus tulevaisuudestani. Tiesin morsiameni olevan minulle uskollisen kuolemaan asti. Mikään tällainen epäilys ei minua huolestuttanut, mutta sitä enemmän ajatus hänen persoonallisesta turvallisuudestansa. Hänen orpanansa, joka oli lausunut niin katkeria uhkauksia sekä käyttäytynyt niin raa'asti, tuskin karttaisi mitään keinoja, jotka hänen hankkeitansa edistäisivät. Tosin olin riistänyt häneltä tärkeän aseen ottamalla häneltä pois nuo vaaralliset paperit, mutta ajan tapa ei ollut pysyä laillisuuden hienoissa rajoissa, varsinkaan silloin kun mustasukkaisuus ja intohimot olivat toiminnan vaikuttimina. Ijurra oli jonkunlainen päällikkö, joka johti erästä ei niin paljon isänmaallista kuin ryöväämiseen taipuvaa sissijoukkoa, ja vaikeata oli sanoa, mitä hänenlaisensa peto ei uskaltaisi tehdä. Meidän poissa ollessamme tulisi tuo konna olemaan kokonansa seudun hallitsijana. Rankaisematta voisi hän tehdä minkä pahan työn tahansa, koska hän oli saanut valtansa tuolta kehnolta diktaattorilta, jota hän oli oppinut matkimaan ja joka hyväksyi jokaisen konnantyön, minkä vain hänen omat seuralaisensa tekivät.
Minua karmi tätä ajatellessani. Koko yön olin ajatellut samaa, sitä vaaraa, joka minun morsiantani uhkasi, koko yön olin tehnyt suunnitelmia sen torjumiseksi, mutta onnistumatta keksiä yhtään järjellistä ehdotusta.
Mitä tuli minun tehdä? Luopuako virastani ja jäädä tänne; mutta sepä olisi mitä mielettömintä. En olisi voinut suojella itseänikään, vielä vähemmin toisia. Kun sotamiehet olisivat poissa, ei henkeni olisi hetkeäkään turvattuna.
Ainoa tarjolla oleva keino oli Isolinan, tahi mahdollisesti hänen isänsä tapaaminen uudestaan ja pyyntö, että he heti lähtisivät tältä vaaralliselta seudulta. Voisivathan he matkustaa Sant Audoria de Bejariin, jossa he, kaukana sodan jaloista, olisivat turvassa, kunnes sota loppuisi.
Vasta viime silmänräpäyksessä johtui tämä onnellinen ajatus mieleeni, ja minä nuhtelin itseäni, etten ennen ollut tullut ajatelleeksi tätä. Suurimpana vaikeutena olisi don Ramonin vastustus. Minä tiesin hänen saaneen selkoa siitä ystävyydestä, joka vallitsi hänen tyttärensä ja minun välillä, ja myöskin ettei hän ollut sitä millään tavalla estellyt; mutta miten saisin hänet vakuutetuksi näin äkillisen poislähdön tarpeellisuudesta? Miten saisin hänet vakuutetuksi pelkäämästäni vaarasta sekä miltä taholta se oli odotettavissa?
Aikakin oli epäsuotuisa. Meidän tuli olla matkalla auringon noustessa, niin kuuluivat meille annetut käskyt, ja päivä koitti jo. Tämä ei kuitenkaan minua pahoin huolestuttanut, sillä helpostihan saavuttaisin joukkoni, mutta arkaluontoinen asia oli herättää tähän aikaan päivästä herrasmiehen perhe, vaikkapa vain tarkoituksella varoittaa sen jäseniä. Sitäpaitsi ajattelin, että jos neuvoni näyttäytyisi tarpeettomaksi, minun varhainen siellä käyntini, joka ei voisi huomaamatta tapahtua, voisi kentiesi juuri aiheuttaa sen vaaran, jota pelkäsin. Kaikeksi onneksi oli eräs keskitie: vaikka en voisikaan suullisesti puhutella maatilan asujamia, voisin sen tehdä kirjeellisesti.
Suurimmassa kiireessä, jota pelkoni vieläkin lisäsi, kirjoitin siis tuon varoittavan kirjoituksen.