Luotettavaksi sananviejäksi sain erään yhdysvaltalaisia suosivan miehen, joka lupasi, niin pian kuin perhe oli noussut, viedä kirjeen määräpaikkaansa.
Keventyneemmällä mielellä annoin lähtökäskyn.
Kauan ei tätä mielialaa kuitenkaan kestänyt; vaikka kuinka olisin taistellut, en voinut kumminkaan poistaa tunnoltani taakkaa, ja vaikka kuinka olisin miettinyt, en osannut selittää sen syytä. Kerran tahi pari, kun huolestumiseni tuntui mitä raskaimmalta, annoin hevoseni pysähtyä, päättäen nelistää takaisin; mutta sitten ratsastin taas epäröiden eteenpäin. Joku varovaisuudentunne esti sitäpaitsi minua kääntymästä takaisin; torilta lähteissämme olimme etäältä kuulleet herjaussanoja sekä huutoja: Mueran los tejanos! Töin tuskin voin pidättää väkeäni heille kostamasta.
Tiellä näimme jälkiä. Meitä ammuttiin eräältä kukkulalta; mutta kun lähetin sinne miehiäni, ei sieltä tavattu ketään. Hevosen jälkiä huomattiin, ja kerran nähtiin ratsujoukon nelistävän pois pitkin eteläistä vierua. Se oli varmaankin Ijurran joukkoa, mutta me luulimme Canalen todellakin olevan läheisyydessä, ja koska ottelu hänen hyvin järjestettyä joukkoaan vastaan oli kokonaan toista kuin kahakka Ijurran kanssa, kuljimme varovasti. Kuitenkin jatkoimme matkaamme, näkemättä vilahdustakaan tuosta kuuluisasta sissijoukosta.
Kaupunkiin päästyämme huomasimme ihmeeksemme, ettei sinne majoitettu sotajoukon osasto vielä ollut marssinut pois. Heidän olisi pitänyt lähteä samana aamuna kuin mekin, mutta pääkortteerista oli saapunut vastakäsky, joka lykkäsi lähdön muutamaa päivää tuonnemmaksi.
Tämä oli hyvä uutinen; heti sen kuultuani aloin hautoa epämääräisiä aikeita. Toivoin, että meidät lähetettäisiin takaisin maakylään, mutta valitettavasti ei näin käynyt; meidän oli jääminen tähän osastoon.
Koska jokainen asuttava rakennus oli sotamiesten hallussa, osoitettiin meille leiripaikka kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella, erään kauniin virran rannalla; pantuamme hevoset liekaan sekä pystytettyämme telttamme, aloimme kotiutua.
Kauan en viipynyt leirissä. Niin pian kuin tarpeelliset toimet olivat tehdyt, menin jälleen kaupunkiin. Täällä sain tietää, ettemme varmaankaan vielä viikkoon tulisi täältä lähtemään. Rauhoittuneena ja virkistyneenä keskusteluista entisien toverieni kanssa, palasin leiriin toivorikkaammalla mielellä.
Mutta jäätyäni jälleen yksikseni, tunsin tuskallisten aavistuksieni palaavan uudella voimalla. Maaten huovallani annoin mielikuvitukselleni vapaan vallan.
Olin tehnyt erään suunnitelman, ja sen toimeenpanemisen harkinta lievitti johonkin määrään tähän asti tuntemaani alakuloisuutta.