Suunnitelmani oli ratsastaa kolmenkymmenen parhaan mieheni kanssa samaa tietä takaisin, jota olimme tulleetkin, ja piiloutua maatilan läheisyyteen; itse menisin kartanoon puhumaan niiden neuvojen puolesta, jotka olin kirjeeseen uskonut. Jos huomaisin niitä jo noudatetun, sitä parempi; silloin rauhoittuisin ja palaisin tyytyväisenä jälleen; mutta minä olin milt'ei varma, että don Ramos oli ne hyljännyt. Kaikissa tapauksissa olin päättänyt ottaa selkoa asiasta ja tyydyttää haluni saada vielä kerran tavata lemmittyäni.
Olin jo sanonut asiasta miehilleni sekä määrännyt lähtö-ajan; lähtisimme vuorokauden pimeimmällä hetkellä voidaksemme pysyä salassa.
Syy, miksi en tahtonut lähteä varemmin, oli seuraava: en uskaltanut ottaa koko joukkoani mukaani, saamatta lupaa pääkortteerista, ja sitä en voinut pyytää, sillä en millään ehdolla tahtonut, että tämä retki tulisi muiden tietoon. Olin siis pakotettu tyytymään pienempään joukkoon, mutta silloin oli varovaisuus paikallansa. Jos kulkisimme maantietä, ennenkuin väenliike oli lakannut, voisi kentiesi joku nopea lähetti edeltäpäin viedä sanan meidän lähestymisestämme ja saattaa meidät onnettomuuteen.
Aikomukseni kuitenkin oli lähteä niin pian kuin tulisi pimeä, jotten lähtemällä vielä myöhemmin säikähdyttäisi maatilan asujamia öisellä käynnilläni. Puolentoista tunnin yhtämittainen ratsastaminen veisi minut sen portille.
* * * * *
Hämärän hetki oli tuskin mennyt, kun nousimme ratsuillemme ja kaikessa hiljaisuudessa ratsastimme leiriä ympäröivään metsään. Seurattuamme kappaleen matkaa ahdasta polkua tulimme isolle tielle, joka johti maatilalle. Rube ja Garey olivat vakoojina. He olivat laskeutuneet ratsuiltansa ja kulkivat nyt jalkaisin. Täten he voivat paremmin välttää ilmituloa, samalla kuin mikään ei estänyt heitä itseä huomaamasta mahdollisesti läsnäolevaa vihollista.
Täydellisesti luottaen niihin miehiin, jotka olivat lähetetyt edeltäpäin, ratsastimme eteenpäin, sovitellen kulkumme siten, ett'emme tulisi perille ennen heitä. Väliin huomasimme heistä vilahduksen erään pitkän, suoran tien toisessa päässä, jossa he olivat pensaston peitossa tahi kyykistyneinä jonkun suojan taakse tutkimaan edessänsä olevaa tietä. Vihollista ei kuitenkaan näkynyt. Jo olimme sillä kohdalla, missä maantie haarautui: oikealle kädelle kylään, vasemmalle suoraan maatilalle. Kuljimme viimeksimainittua. Vielä penikulma, niin olisimme paikalla; neljännesosa tästä matkasta, niin saisimme sen muurit näkyviimme. Eteenpäin!
Mitä tämä valo merkitsi? Nouseeko aurinko lännestä? Onko metsä tulessa? Mistä tulee tämä keltainen kimallus, jonka puunrungot puoleksi hämärtävät. Onko se kuu?
Maatila on tulessa!
— Ei… se on mahdotonta. Kivirakennus, jossa on tuskin puuta uunivalkeaksikaan! Se on mahdotonta.