— Hyvä, jatkoi Rube — siellä ei ole metsää… ei kapulatakaan… eikä myöskään maassa mitään töyrästä: sentähden se on pilvi, ja olenpa nähnyt sellaisen ennenkin. Odottakaapa hiukan. Uh! Määrältänsä kymmenen minuutin kuluttua peittää tuo musta pilvi kuun sekä tekee kauniin sinisen taivaan yhtä mustaksi kuin neekerin… se on varma, se.
Eipä viipynyt kauan, ennenkuin vanhan pyydystäjän ennustus kävi toteen.
Paksuja pilviä nousi taivaalle, ja niiden mustat seinät peittivät kuun.
Me emme voineet kauemmin seurata jälkiä. Maatakaan ei näkynyt, vielä vähemmän kavion jälkiä, jotka meitä opastivat, ja pysähdyimme siis neuvottelemaan, mitä olisi parhain tehdä. Neuvottelua ei kestänyt kauan. Jos taivas yhä jäisi pilveen, täytyisi meidän lykätä takaa-ajaminen huomiseen tahi seurata jälkiä soihdun valossa.
Tietysti päätimme tehdä tuon viimeksimainitun. Oli vielä keski-yö, ja monta tuntia tulisi kulumaan ennenkuin päivä valkenisi. En voinut elää näitä pitkiä tunteja toimetonna; vaikka meidän kulkumme kävisi vitkallisestikin, menisimme kuitenkin eteenpäin.
— Soihtu! Soihtu!
Mistäpä sellainen saataisiin? Meillä ei ollut mukanamme mitään, josta sen voisi tehdä, eikä metsääkään ollut lähistössä. Olimme alastoman avonaisen aavikon keskellä. Rubenkaan kekseliäisyys ei voinut luoda soihtua tyhjästä.
— Kuulkaahan, kapteeni! lausui Le Blanc, vanha kanadalainen kuorma-ajuri, — kuulkaahan. Miksi en voisi ratsastaa takaisin hankkimaan soihtuja kylästä?
Niin, miksi ei? Olimme vasta muutaman peninkulman päässä kylästä.
Kanadalaisen esitys oli hyvä.
— Tiedän erään paikan, jatkoi hän, — jossa on oivallisia kynttilöitä… vahakynttilöitä, käsivarren paksuisia… kirkkoon piilotettuja.
— Kirkkoonko?