Ei ollut aikaa etsiä enempää, ainakaan ei minun maltittomuuteni sallinut pitempää viivytystä. Eipä ollut ensikertaa, kun hevoseni ja minä menimme virran poikki, matalikkoa etsimättä; useimmat seuralaisistani olivat myöskin tottuneet rajumpaankin ylimenoon.
Koskien alapuolella virtasi vesi tyynenä, vaikka rantojen välimatka tässä oli suurempi. Kuunvalossa näin vastakkaisen rannan olevan loivan. Siitä pääsisi hevonen helposti ylös.
Enpä epäillyt kauempaa; ohjasin "Muron" rantaan, painoin kannukset sen kupeisiin ja syöksyin virtaan. Loiskis… loiskis… loiskis! kuului takaani, kunnes viimeinen seuralaisistani oli päässyt veteen, ja me kaikki äänettöminä olimme tulleet virran poikki.
Joudutin hevostani ja pian saavuimme koskelle, jossa toivoin löytäväni jäljet.
Ilokseni näkyi kavion jälkiä vastapäätä sitä paikkaa, jossa hevonen oli hypännyt virtaan. Rube oli oikeassa: hevonen oli päässyt hengissä virran yli ja oli päässyt susistakin; näiden jälkiä ei enää näkynyt.
Taivaan kiitos! Ainakin näistä vaaroista oli hän pelastunut!
XX.
Villihevos-lauma.
Iloani valkoisen hevosen ja sen seljässä olijan pelastuksesta enensi vielä se, että huomasimme juoksijan rantaan päästyänsä hiljentäneen vauhtiansa. Kentiesi oli se päästyään julmista vainoojistaan jo vähän matkan päässä pysähtynytkin. Sen väsyneet raajat lienevät kehoittaneet lepoon, ja silloin…
Mutta äskensyntynyt iloni sammui äkkiä. Olimme ehtineet ainoastansa muutaman sata askelta virrasta, kun meitä jo kohtasi este, joka teki miltei lopun koko etsimisestämme.