Tämä este oli tammimetsä, ei jättiläistammia, vaan päinvastoin vaivaistammia (quercus nana). Niin pitkältä kuin silmä kantoi, kasvoi tätä merkillistä metsää, jossa ei yksikään puu ollut kolmeakymmentä tuumaa korkeampi. Ne eivät kuitenkaan olleet pensaita, vaan kullakin oli oma runkonsa, täynnä oksia, liuskaisia lehtiä ja ruskeita terhokimppuja.

— Uh! huudahti Rube maltittomalla äänellä, — tässä tulee raskas työ. Saamme kaikki laskeutua satulasta ja hiukan keventää hevostemme kuormaa: tässä täytyy ihan ryömiä.

Ja niin tapahtuikin. Pitkät, väittävät hetket me seurasimme jälkiä, pääsemättä eteenpäin nopeammin kuin jos olisimme ryömineet nelinkontin. Hevosen jäljet olivat kyllä selvät, ja päivän valolla olisimme voineet niitä seurata; mutta nuo pienet tammet kasvoivat taajassa sekä säännöllisesti, ikäänkuin olisivat olleet ihmiskäden istuttamia, ja niiden sakeiden lehvien välistä kuun valo tuskin pääsi tunkeutumaan. Niiden oksat miltei koskivat toisiinsa, joten koko maa oli synkän varjon peittämä, mikä teki kavion jäljen tuntemisen sangen vaikeaksi. Siellä ja täällä voi katkennut oksa, joukko varisseita lehtiä, joiden alapuoli loisti sinisenä kuun valossa, auttaa meitä nopeammin eteenpäin; mutta koska hevonen oli astunut tällä kohdalla hiljaa, oli näitä merkkejä harvassa ja kaukana toisistansa.

Jäljet veivät metsän halki, ja ennenkuin vielä olimme ennättäneet sen toiseen laitaan, sekaantui jo kuun säteihin aamuruskon purppuraloistetta. Vähän matkaa tästä alkoi metsäkin harventua; nuo pienet vaivaistammet olivat milloin harvassa, milloin ryhmittäin tahi pieninä lehtoina, kunnes taasen alkoi aavikon nurmikko.

Jälkien etsijäin vaivat olivat nyt lopussa. Auringon tervetulleessa valossa voi jäljet helposti tuntea, ja nopealla vauhdilla ratsastimme nyt aavikon poikki. Valkoinen hevonen oli samoin tässä jouduttanut juoksuansa. Päästyänsä pois vaivaismetsästä, oli se kulkenut kappaleen matkaa käyden, mutta ruvennut äkkiä kuten jäljet osoittivat, jälleen huimasti laukkaamaan.

Mikähän siihen oli syynä? Emme voineet sitä käsittää. Aavikkomiehetkin olivat hämillänsä.

Samalla kuului kuitenkin edellämme ratsastavien pyydystäjäin huutoja. Molemmat olivat pysähtyneet ja osoittivat maahan. Ei lausuttu sanaakaan, eikä se ollut tarpeenkaan. Maasta luimme selvästi uuden kiireen syyn. Suoraan edessämme oli nurmikamara monien jalkain tallaama. Ei neljä, vaan neljä sataa jälkeä oli poljettu maahan, kaikki yhtä tuoreita kuin nekin, joita me seurasimme, ja jotka katosivat niiden sekaan.

Villihevoslauma.

Sillä paikalla, josta ensin niiden jäljet tapasimme, olivat ne olleet täydessä juoksussa; juoksijan jäljet lähestyivät sekä vihdoin sekaantumatkin niiden jälkiin terävässä kulmassa.

— Noh, niin, sanoi Rube pitkäveteisellä äänellä, — huomaan, miten asia on. Ne ovat säikähtäneet hevosta sen kummallisen taakan vuoksi ja lähteneet laukkaamaan. Kas! Tuossa ovat sen jäljet muiden jälkien päällä; se on juossut niiden perässä. Tuossa — jatkoi ukko, ehdittyämme hiukan eteenpäin — on se saavuttanut niistä muutamia. Katsokaas vaan! Ne kanaljat ovat hajautuneet oikeaan ja vasempaan! Tässä ne taasen ovat laukanneet yhdessä, toiset sen edellä ja toiset jäljessä. Uh! Luulenpa niiden nyt sen tuntevan, eikä enää sitä pelkäävän. Katsokaa! Tuossa se on ollut lauman keskellä!