Minä yksin en voinut nukkua. Kuumeentapainen ahdistus oli vallannut mieleni; hirveät ajatukset karkoittivat minulta unen. Vaikka silmiäni kirveli pitkästä valvomisesta, en voinut kuitenkaan saada unta enkä lepoa. Nousin ja aloin kuljeksia ympäri, huolimatta missä olin; astuskelin nukkuvien toverieni yli, kävelin hevosten joukossa sekä kiertelin edestakasin virran rannalla.
Jälleen menin virran rannalle, otin vettä kourallani, ja join ja valelin useamman kerran ohimottani. Tuo viileä neste virvoitti sekä tuntui lieventävän hermojani ja mieltäni.
Hetken kuluttua tunsin itseni tyynemmäksi, lähdin rannalle ja aloin katsella tuota kirkasta virtaa, joka levisi keltaisella hiekalla ja paisui kiiltävällä kissankullalla peitettyjen äyräittensä yli. Vesi oli täydellisesti läpikuultavaa, ja vaikk'ei aurinko enää paistanut, voin virran pohjalla nähdä pieniä hopeakaloja. Kuinka niiden viattomia puikahduksia, niiden puhdasta ja vapaata elämää kadehdinkaan!
Katselin niitä kauan, kunnes silmäni tuntuivat tulevan raskaiksi, ja tunsin, että kaikesta huolimatta kuitenkin voisin nukkua. Virran lorina lisäsi uupumusta, kun samassa satuin katsomaan ympärilleni: silmäni kiintyivät erääseen esineeseen, joka taasen karkoitti unen kauaksi silmistäni, ja pian olin yhtä hereilläni kuin ennenkin. Aivan lähelläni kasvoi iso meksikolainen aloe. Huomasin yhden sen isoista lehdistä olevan taivutetun alaspäin sekä rikotun, niin että sen latva oli reväisty pois. Tämä ei kuitenkaan olisi huomiotani kiinnittänyt, sillä olivathan intianit olleet meidän edellämme samalla paikalla ja monta hävityksen jälkeä oli ympärilläni. Mutta lehdessä oli jotakin kirjoitusta! Tartuin kysymyksessä olevaan lehteen, vedin sitä lähemmäksi, jotta voisin sen levyä tarkastella, sekä luin:
"Komanhein vankina… sotilasjoukko, joka on ottanut paljon vankeja… vaimoja ja lapsia… voi, meitä raukkoja! Kuolemasta pelastettu, mutta, ah, minä pelkään…"
Kirjoitus loppui aivan äkkiä. Siinä ei ollut kirjoittajan nimeä, mutta sitä ei siinä tarvittukaan. Enpä laisinkaan epäillyt, kuka tuon kirjoittaja oli. Niin vaillinainen kuin se huonojen kirjoituskalujen vuoksi olikin — kirjaimet lehtilevyyn olivat piirretyt katkaistun lehden oalla — tunsin kuitenkin helposti käsialan. Se oli Isolina de Vargasin.
Hän oli siis vielä hengissä. Hän tiesi minun häntä seuraavan. Hän oli nähnyt minut, kun nelistin hänen perässänsä. Hänenpä huutonsa kuulin, kun tuo hevonen ryntäsi viidakkoon. Hän oli minut tuntenut ja huusi minulle vastaukseksi. Hän tiesi minun yhä edelleenkin häntä seuraavan, ja minua varten oli tuo kirjoituskin. Suloinen, kekseliäs tyttö!
Vielä kerran luin nuo tervetulleet sanat; mutta sydämeni tuli raskaaksi niitä miettiessäni. "Kuolemasta pelastettu; mutta, ah, minä pelkään…". Oi, mitä hän pelkäsi? Kuolematakin hirveämpää… kauheata kohtaloa… liiankin hirveätä sitä ajatellakaan? Pieninkin unen ajatus oli mennyt ja väsymyskin katosi. Minua halutti nousta satulaan ja rientää eteenpäin, halveksien lepoa ja unta. Välinpitämättömänä vaarasta olisin halunnut häntä seurata; mutta mitäpä minä yksinäni saisin aikaan… niin; ja mitä minä toverienkaan seurassa voisin tehdä?
Sitäpä en ollut ajatellutkaan; tähän saakka en ollut vielä tehnyt itselleni tätä kysymystä, ja välttämätöntä oli miettiä siihen vastausta. Entä jos me yllättäisimme rosvojoukon? Saalista kuljettaen ja vangit vastuksina kun sillä oli, se saattaisi onnistua. Entä sitten? Mitä sitten tapahtuisi?
Meitä oli yhdeksän ja ajoimme takaa aseellista joukkoa, jossa oli vähintäänkin sata miestä! Sata rohkeata heimonsa valitsemaa soturia ylvästeli viime päivien menestyksestä sekä kostonhimoisina muinaisista kohtauksista! Jos meidät voitettaisiin, ei meillä olisi heiltä mitään laupeutta odotettavissa. Ja mitenkä muuten se voisi käydäkään? Yhdeksän sataa vastaan! Mitenkä voisimmekaan päästä voitolle?